Tammikuun kirjat

Aino Kallas on kirjailijana minulle aika vieras. Olen lukenut vain hänen romaaninsa Sudenmorsian, joka outoudessaankin kiehtoi. Kun luin arvostelun tästä kirjasta, varasin kirjan oitis itselleni ja niin oli moni tehnyt ennen minua.

Aino Kallas on suomalainen kulttuuriperheen tytär, joka meni naimisiin virolaisen Oskar Kallaksen kanssa ja muutti Viroon ja jatkoi kirjoittamista. Suomessa häntä pidettiin virolaisena ja Virossa suomalaisena. Aino Kallas asui Tallinnan lisäksi myös Lontoossa, jossa Oskar Kallas oli suurlähettiläänä. Heidän elämänsä oli varsin yläluokkaista. Kun Neuvostoliitto otti Viron valtaansa, Kallakset olivat vaarassa joutua Siperiaan. He pakenivat Ruotsiin ikääntyneinä ja tyhjin käsin. Viroon piti jättää uudehko iso talo kalusteineen ja kirjoineen. 

Vaikka Ruotsi "mainosti" itseään pakolaisia vastaanottavana ystävällisenä maana, Kallas tunsi olevansa toisen luokan kansalainen, joka eli köyhänä pienessä asunnossa ja kaipasi Suomeen. Paluu ei kuitenkaan ollut turvallista, koska Neuvostoliiton valvontakomissio oli edelleen maassa. Myös kirjojen julkaiseminen ei tästä syystä aina onnistunut.

Kirja on kiehtova ja vaikka se on romaani, se toi uutta mielenkiintoista tietoa Aino Kallaksen elämästä. Ja pitihän googlata lisää. Mietin, että yläluokkaisella on varmaan ollut maanpakolaisuus vaikeata köyhänä eikä aina niin toivottuna. Pidin kirjasta. 

Eino Leino: Hymyilevä Apollo

Tämä kirja on valikoima Leinon runotuotannosta ja ollut minulla jo 1970 -luvulta lähtien. Taitetuista lehtien nurkista näkee, että olen sitä vuosien saatossa aina lukenut. Niin tein joulun aikaankin. Ja on hyvä aloitus meidän kirjaston lukuhaasteeseen, jossa kirjaan tulee liittyä joku väri. Tämä kirjan kansi on punainen.

Anni Mustonen: Matriarkka

 Tämä kirja on sarjan Rouvakartanon tarinoita -sarjan kolmas osa, jossa Frugårdin emäntä Hedda Noora kertoo vuosista 1807-1822 Venäjän vallattua Suomen ja miten se vaikutti kartanon ja sen asukkaisen elämään ja myös koko Suomeen. Kaikkien on sopeuduttuva siihen, kun yhteys Ruotsiin katkeaa ja eletään Venäjän keisarivallan alla.

Mustosen kirjoihin on sisällytetty paljon tietoa, millaista elämää on tuolloin eletty, millaista ruokaa laitettu ja miten parannettu kotikonstein sairastuneita. Myös kartanoiden seuraelämän sääntöjä on kuvattu hyvin. Ja miten voidaan tyttäriä naittaa välittämättä nuoren mielipiteestä ja miten naittamista käytetään vaurastumiseen tai nousemiseen arvoasteikossa. 

Tykkäsin kirjasta vaikka kakkososaa Kartanonrouvaa en ole lukenut. Kirjan alussa oli luettelo keskeisistä henkilöistä ja välillä piti tarkistaa, että kenestäkän nyt on puhe. Sitä vartenhan luettelo onkin.

Helppoa ja mielenkiintoista luettavaa.

Anders de la Motte ja Måns Nilsson: Kesäparatiisin murhat

Kirjaston kirjavinkkauksessa oli viime vuonna aiheena hyvänmielen kirjat ja tämä dekkari oli yksi vinkki. Jos dekkari voi olla hyvänmielen kirja niin sitä tämä oli. Kirjassa ei murhilla mäsäilty vaan seurattiin kahden täysin erilaisen rikostutkijan yhteistyötä ja muita kirjan henkilöitä. Ruotsissa syntynyt ja Amerikassa asunut kiinteistövälittäjä Jessien Andersson löydetään kuolleena juuri valmistuneessa hulppeassa talossa, jonka rakentamista vastusti suuri joukko paikallisia asukkaita. 

Kokenut tukholmalainen komisario Peter Vinston lomailee paikkakunnalla ja alkaa selvittää murhaa paikallisen rikoskonstaapeli Tove Espingin kanssa. He käyvät toistensa hermoille mutta selvittävät murhan ja myös muita esiin tulleita juttuja.  Tykkäsin kirjasta!

Ira Jänis-Isokangas: kohtalona gulag: suomalaiset 1930 -luvun Neuvostoliitossa

Lama ja poliittinen vaino ajoivat tuhannet suomalaiset pakenemaan Neuvostoliittoon 1930 -luvulla. Laittomasti rajan ylittäneet joutuivat paperittomina ja vailla kansalaisuutta pakkotyhön: kolhooseihin, rakennuksille ja metsätyömaille. Kirjassa kerrotaan tutkimustiedon kautta näkymän suomalaisten loikkareiden elämästä gulag-järjestelmassä. Leireille, erityisasutuskeskuksiin ja työmaille joutui poliittisten vastustajien ja rikollisten lisäksi aivan tavallisia ihmisiä. Heidän kirjeistään ja kertomuksistaan paljastui synkkä kuva leirituomion saaneiden arjesta ja Stalinin vuosien1937-38 suuren terrorin kauhuista.

Suomalaisten kohtalo oli karu, mutta säilyneet tarinat kertovat myös siitä, miten ihmiset selvitäkseen pitivät yhtä ja auttoivat toisiaan.

Kirja perustuu tutkimustietoon ja siinä kerrottiin paljon naapurin senaikaisesta byrokratiasta ja tilastotietoja leirien määristä jne. Tämä kirja jäi minulta kesken.

Valerie Perrin: Sunnuntain unohdetut

 

Tämä kirja on kirjailijan esikoisteos ja suomennettu toisen kirjan eli Vettä kukille jälkeen. Tämän Vettä kukille luin jo aikaisemmin ja tykkäsin siitä.

Justine Neige, 21 v asuu isovanhenpiensa luona pikkukylässä Ranskan maaseudulla ja käy töissä vanhainkodissa. Siellä hän pitää seuraa erityiseti sunnuntain unohdetuille - niille asukkaille, joiden luona kukaan ei käy. Erityisen kiintynyt hän on Heleneen, jonka elämää ovat värittäneet sekä suuri rakkaus että sodan tuhovoima. Justine kirjaa ylös Helenen muistoja, jotka vuorottelevat kirjassa Justinen oman tämän päivän elämän kanssa. Ehkä Helenen muistot innostavat Justinea myös selvittämään oman perheen ja suvun salaisuuksia.

Tykkäsin kirjasta ja miten mukavasti kirjoitetaan tavallisesta arjesta ja Justinen ajatuksista. 

 Monenlaisia perheitä

Onko sinun tuttavapiirissä perhettä, jossa puolivallaton poikamies elää leikki-ikäisten kolmospoikien huoltajana? Lisäksi hänellä on tyttöystävä, jolla on kolme siskontytärtä huollettavana. Näin ainakin oletan. Kun aikani googlailin, löysin aika ison sukupuun, jossa nämä henkilöt ovat. Nämä tyypit ovat meidän perheen tuttavia. Minä olen pitänyt etäisyyttä, mutta mies ja lapset kotona olleessaa seurustelivat ahkerasi heidän kanssaan.

Tässä puolivallaton poikamies Aku Ankka

 

ja kolmospojat "isän" tyttöystävää yllättämässä

 

Tässä ovat Tupu, Hupu ja Lupu sekä Iines. Vaikuttaa siltä, että Aku ja Iines ovat tiiviisti yhdessä vaikka kuulemani mukaan asuvat omissa asunnoissaan. Tuon vaikutelman sain, kun katsoo tuota tarjoilua. Olisiko tehty poikien kotona?

Vuosien mittaan olen sen verran seurannut näiden elämää, että olen huolissani, miten Aku kasvattaa veljenpoikiaan vai kasvattaako lainkaan.

 

Onneksi pojilla on kuitenkin mummo, joka pitää paremmin heille jöötä.

 

Eipä mummo antanutkaan katso telkkaria vaan vei pojat kanalaan katsomaan kuinka pikkutiput kuoriutuivat.

Mies tiesi kertoa, että Iinekselläkin on huollettavana hänen siskontyttönsä Leenu, Liinu ja Tiinu. En ole aikaisemmin tutustunutkaan näihin tyttöihin.

Aku Ankka -lehti tuli meille monta vuotta, kun Mies sekä tytär ja poika tykkäsivät lukea sarjakuvia. Minä en ole sitä oppinut vaan luen mieluummin kirjoja niinkuin olet kenties huomannut.

 Taas hupsuja ajatuksia

Luen parhaillaan Suvi Ratisen kirjaa Pakolainen, jonka aiheena on Aino Kallaksen pakolaisvuodet Ruotsissa. Sitä lukiessa alkoi kiinnostaa muutenkin Aino Kallaksen elämänvaiheet. Ja apu oli lähellä: tietenkin googletin ja sain runsaasti tietoa.

Siitä tuli mieleen, että miten valtavasti on ympärillä oleva elämä muuttunut vaikkapa viidenkymmenen vuoden aikana. Ensimmäisessä työpaikassa vuonna 1968 minun tärkeimmät työkalut olivat kirjoituskone ja kalkkeeripaperi. 

Olisi se aika metkaa, kun entisin keinoin haettaisiin tietoa vaikkapa kesken keskustelun.

Jos puhuttaisiin urheilusta..

 

kantaisin yläkerran kirjahyllystä nämä kaikki nämä kirjat tai valitsisin kirjan vaikkapa raviurheilusta. Ja mitenkäs iskiaisesta pääsisi eroon? 

  

Kipaisen vinttiin ja raahaan (jos iskiaksen takia pystyn) nuo lääkärikirjat alas ja jatkamme keskustelua.

Meidän lastenlapsista vanhin on neljännellä, toinen ekalla ja kolmas eskarissa. Kun nämä kyselevät jotain, menemme vinttiin ja esittelen kirjat heille ja etsimme ongelmaan ratkaisun. Tämä pitää kokeilla ja kattoa, mitä tuumaavat.

Tietosanakirjat olivat 1970-luvulla kova sana. Ja kauppamiehet olivat tehokkaita. Minäkin tilasin sarjan, kun satuin liftaamaan kauppiaan kyytiin. Yhden kerran kirja oli tarpeen: kun luin yo-kirjoitusten realiin, luin tiiviin tekstin Suomen historiasta. Ja auttoi. Jos ihmettelit, miten ja millä lukiolainen ostaa tuollaisia kirjoja, täytyy selvittää, että olin työssä käyvä iltalukiolainen. 

Joulukuun luetut kirjat

Jane Harper: Luonnonvoimat

 

"Viisi kollegaa pakkaa reppunsa ja lähtee luontoon hiomaan tiimitaitojaan. Naisporukan keskinäiset suhteet ovat vähintäänkin mutkikkaat, ja ne mutkistuvat entisestään, kun yksi heistä katoaa. Mutta miksi jäljelle jääneet kertovat kaikki katoamisesta erilaisen tarinan? Ja mitä tekemistä kadonneen naisen kanssa on keskusrikospoliisin Aaron Falkilla, jonka on nyt kiiruhdettava erämaan sydämeen?"

Näin kirjan takakannessa eikä dekkarista voi oikeastaan muuta kertoakaan. Tytär suositteli kirjoittajan Kuiva kausi -kirjaa, josta tykkäsin ja luin sen marraskuussa. Luonnonvoimat oli myös mielenkiintoinen kirja. Vaikka tämä on kirjastossa dekkarien osastolla, paljon siinä on ihmissuhteista työpaikoilla ja perhe-elämän vaikeuksista.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Tämä kuuluu niihin kirjailijoihin ja kirjoihin, joita olen karttanut. Nyt kuitenkin meidän Eläkeliiton lukupiirin vetäjä Merja laittoi minutkin lukemaan Haahtelaa. Pitkään se oli odottamassa lukuvuoroa yöpöydällä. 

Kirjan minä on nelikymppinen mies ja perhoskerääjä, joka matkustaa Yorkshiren rannikolle kirjeystävänsä Sergein luo maalaamaan akvarelleja harvinaisista perhosista. Hän pelkää pian kuolevansa ja haluaa jättää perinnöksi kirjan perhosista. Sergei on huomattavasti miestä vanhempi Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti ja juutalainen, joka Pariisin kautta päätyy Englantiin.

Päähenkilö maalatessaan muistelee samalla suhdettaan vanhempiinsa ja nuoruuden rakkauteen. Äiti oli pitkään mielisairaalassa, jossa mies tutustui siellä olleeseen nuoreen Saaraan, jonka kanssa ystävyys säilyi pitkään. 

Kirja kiehtoi ja se piti lukea kokonaan. Mietin, pidinkö siitä vai en. Kirjassa oli minulle liikaa pohdintoja asioista, jotka eivät avautuneet tai en jaksanut pysähtyä ja miettiä niitä tarkemmin.Mulle kun juoni on kirjassa tärkein.

Ann Cleeves: Kiven varjo

 

Olen lukenut Cleevesin Vera Stanhope -kirjat mutta tätä Shetlanti -sarjaa en ole tainnut aikaisemmin lukea. Muutaman jakson olen teeveestä katsonut. Kirjan päähenkilö Jimmy Perez on muuttanut uuden perheensä kanssa Orkeneysaarille, jossa asuu hänen hyvä lapsuudenystävänsä Archie. Mies löydetään kuolleena läheltä entisiä arkeologisia kaivauksia. Saarilla on pitkä historia ja myös arkeologiset löydökset liittyvät rikosten selvittelyyn. Eivätkä murhat tähän lopu.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joita pitäisi muistaa. Onneksi kirjan alussa on kartta saarista. Epäiltyjä on paljon ja tekijän motiivit viittaavat vahvasti noihin löydöksiin. Mutta onko se motiivi?

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Lukupiirit innostavat lukemaan kirjoja, joita en itse lainaisi kirjastosta. Onneksi lukupiirin vetäjä Merja oli valinnut tämän 116 -sivuisen kirjan tammikuun piiriin. Joulun alle oli tämä kirja oikein nappiosuma.

Kirjassa eletään vuoden 1985 jouluviikkoa irlantilaisessa pikkukaupungissa. 

Noin nelikymppinen Bill Furlong kuljettaa asiakkailleen pääasiassa hiiltä mutta muutakin poltettavaa. Hänellä on hyvä vaimo ja neljä tytärtä sekä työntekijöitä firmassaan. Bill vie hiiliä luostariin, missä hän tapaa nuoren tytön, joka on "sijoitettu" luostarin pesulaan, kun on saanut aviottoman lapsen. Bill järkyttyy tytön kohtalosta ja saa hänet asetumaan kirkkoa ja tuomitsevaa ilmapiiriä vastaan. Ja koko kaupunki toivoo, ettei kukaan puuttuisi luostarin nunnien toimintaan ja elämä jatkuisi ennallaan. 

Billin äiti oli 16 -vuotias, kun hän sai aviottoman lapsen. Bill ajattelee, että se olisi ollut hänen äitinsäkin kohtalo, ellei piikomispaikan rouva olisi antanut äidin ja lapsen jäädä tilalleen. 

Kirja oli hieno, kertoo irlantilaisen herkän ja ymmärtäväisen ja ajattelevan miehen ja hänen perheensä elämästä. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

 

Luin takavuosina Niemen kirjan Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä ja tykkäsin. Siksi lainasin Niemen uusimman kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1930 -luvulle pääosin Pajalaan Tornionjokilaaksoon Ruotsin puolelle. Kirjan veljekset Wilhelm ja Eino saavat hyvin erilaiset eväät elämäänsä; Wilhelm saa vauraan kotitalon, on merkittävä mies paikkakunnalla ja vielä lestadiolaissaarnaaja ja Eino pahaisen torpan ja epäonnistuu toimissaan ja löytää uskonsa kommunismista.

Maaseudun torpparit ja muu työväki nousee vaatimaan oikeuksiaan tietyömaan rakentamisen yhteydessä. Raskasta työtä nälkäpalkalla tekevät miehet menevät lakkoon. Siinä jokainen valitsee puolensa. Myös kansallissosialismi nousee ja tulehduttaa sukulaisuussuhteita. Kirja alkaa kuitenkin siitä, kun vuonna 2017 suota kaivettaessa kaivinkoneen kauhaan tulee ruumiin jäänteitä. Tässäkin kirjassa eletään eri aikatasoissa ja kirjaa lukiessa mietin, mitenkähän tuo löytö liittyy muihin kirjan tapahtumiin. Selitys löytyy aivan tarinan lopussa. 

Eräässä kirja-arvostelussa ihmetellään sivujuonnetta, jossa kerrotaan Einon tyttärenpojan ja tämän tyttären kyvystä ennustaa eli nähdä mm. kuolemia etukäteen. Se oli kuitenkin aivan mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on 510 sivua, ehkä hiukka vähempikin olisi riittänyt mutta mielelläni luin.

Harri Harju: Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

 

Tämän vuaren viimmeeseksi kiriaksi sopii parahultaasesti tämä satukiria, jota mun kortesjärvinen likkakaveri Hannele kehuu. Ja kehuu vaikka likka on Kuhumoosista ja käyny koulunsa Jämsäs. Toki se on asunu tääläpäin ja muutaman vuasikymmenen.

Täs kirias on meille kaikille tuttuja satuja meirän murtehella. Täs on yksi sivu sarusta kolome piäntä porsasta.

 

...  ja Rinsessa Ruususesta

Mua on tuata murtehen säilymistä haitannu se, kun koko tyäaikani oon joutunu kirioottamahan kiriakiälellä. Ei sinne passannu tuallaasta teherä. Mun äitee on ensimmääsenä puhunu rauman murtehella eikä sille ollu tarttunu kaikkia pohojalaasia sanoja vaikka asuu täälä kualemaansa saakka. Ja kotona äitee puhuu palio enemmän kuin isä, etteivät tosivanahat sanat jäänehet päähäni.

Mutta oli tosi hauska lukia nuata satuja. Joku meinas, notta taisi olla vaikiaa kiriottaa näin muttei se ollu. Jostaki nuata sanoja vaan pulupahti.

Vilikasta Uutta Vuotta! Lukemattomia kirioja piisaa!

 

Lapsuuden mieliohjelma teeveessä?

Lehdissä ja teeveessä on kyselty mm. lapsuudenajan hienoimpia piirrettyjä ja elokuvia. Pysähdyin kysymyksen ääreen ja alkoi naurattaa. Minun lapsuuteni ajoittuu pääasiassa 1950 -luvulle, ja varmaan aika harva meidän kotonurkalla edes tiesi, mitä sana televisio tarkoittaa. 

Eli ei ole 50 -luvulta televisiomuistoja. 60 -luvulta on paljonkin. Naapurit hankkivat teeveen ennen meitä ja niinhän me istuimme illat siellä ja katsoimme tuli sitten mitä ohjelmaa tahansa. Ja meitä "vieraita" piisasi. Ei ollut perheellä omaa ilta-aikaa. Pakkohan oli vanhempien hankkia meillekin töllöttimen, ettei aina oltu naapurissa. Kun se oli uusi, tuli jääkiekon MM-kisat ja katsoin muistaakseni lähes kaikki. Katsoin vaikken ymmärtänyt pelistä mistään enkä edes tykännyt siitä. Mutta sain katsoa teeveetä!!

Entäs mieliohjelmista?

Ei tiedetty joulun suositusta Lumiukko -piirretystä. Mutta kerran vuodessa raittiusviikolla meidän koululle tuli raittiussihteeri näyttämään rainoja. Siksi Dia-kuvia silloin sanottiin. Ja oli se jännää, kun luokka oli lähes pimeä ja seinälle heiteltiin kuvia. Joskus esitettiin jopa lyhyt piirroselokuva ja sillä ihmeellä pärjättiin pitkään.

Entäs nyt?

Ohjelmaähkyä.

Jotain on ennallaan; on kirjoja ja kirjastoja. Ja kirjastot ovat kehittäneet maksuttomia palvelujaan loistavasti. On omatoimiaika, kirjavaraukset, kaukolainat ja monta muuta palvelua. Hyvä näin.

 Jouluaatto 2025

Jouluvalmistelut ja jouluaika vievät ajatukset usein lapsuuteen, niin myös nyt. Valitsin tuon Kotilieden joululehden ja muistelin, mitä äitini kertoi joulusta 76 vuotta sitten eli kolme vuotta tuota lehteä myöhemmin.

Äitini kertoi, että tuo joulu oli kaikkein mieleenpainuvin. Hän vietti sen minun kanssani synnytyslaitoksella, jossa oli vain yksi toinen äiti ja vauva. Oli rauhallista ja kätilöt ehtivät jutella äitien kanssa. Toki kotona odotti 3,5 -vuotias poika, mies, pappa ja miehen täti. Ja huusholli- ja navettatyöt tietenkin. Mutta se joulu oli hänen joulunsa. Minä en siitä muista mitään.

Enkä muista sitäkään, että minut vietiin välipäivänä pappilaan kasteelle ennen kotimatkaa. Olin niin pieni huutava rääpäle, että vietiin kasteelle, jos sattuisin kuolemaan. Onneksi en tiennyt näistä arveluista. Siitähän olisi voinut vaikka menettää elämänhalunsa?

Pappilassa minulle annettiin nimeksi Mirjami Elina, mutta ensin minä olin vain vauva ja kun seuraava syntyi, pappani alkoi kutsua minua Elinaksi. Koulun ekaluokalla harmittelin, kun en sanonut nimekseni Mirjamia, kun en tykännyt Elinasta. Vasta yli kakskymppisenä, kun hain virkatodistuksen opiskelua varten, näin, että virallinen nimeni onkin Mirjami Eliina - kahdella iillä! Etunimien järjestyksen vaihdoin heti, kun etunimilaki tuli voimaan. Ja Eliina olen väestörekisterissä ja nyt usein muutoinkin. Ja tykkään nimestäni. Jutusta tuli nyt turhan itsekeskeinen.

Mutta nyt aattona olemme käyneet haudalla, kuunnelleet Joulurauhan julistuksen, olleet joulusaunassa ja pian laitamme ekan jouluruuan. Sitten käymme molempien lasten perheissä seuraamassa joulupukin vierailua ja viimeiseksi menemme vielä kotikirkkoni Tiistenjoen hautausmaalle "tapaamaan" omaisia ja tuttuja kyläläisiä. Siellä on myös ensimmäistä joulua minua nuorempi veljeni, joka kuoli keväällä. Toinen "pikkupojista" on ollut jo yli 20 vuotta.

Rauhallista Joulua teille kaikille ja toivorikasta Uutta Vuotta!

 Kassajonon terveysasema

Ruokakaupan kassajonossa tulee usein katseltua, mitä iltalehtien etusivut sinä päivänä tarjoavat. Paljon hömppää on mutta melkein terveysasema.

 

Monta kertaa on muka helppoja ja vaikuttavia konsteja. Ja jos tulee itseä kiinnostava juttu, se on tietenkin maksumuurin takana. Terveysalan lehtiä kun kaupataan, sanon, että jos luen ne tarkkaan, minulle tulee aivan uusia tauteja entisten lisäksi. Enkä tilaa. Toki tiedän, että moni saa sitä kautta avun.

Näistä tuli mieleen, että mitähän tekisi kirjahyllyssä oleville lääkärikirjoille. Eipä niille ole ollut käyttöä moneen vuosikymmeneen. Voisi ehkä pikkutenavien kanssa katsella kuvia ihmisen kropasta. Pitääpä kurkata, löytyisikö sopivia.

Edelleen mottonani on arkkiatri Arvo Ylpön opetus: Kohtuudella kaikkea. Joulun alla ja pyhinä tuo kohtuus pakkaa unohtua.

 

Eihän tätä "Leilan kakkua" voi syömättä jättää. Ohjeen antoi aikoinaan veljen vaimo Leila.