Toukokuun kirjat

Orvokki Autio: Timanttihäät

Päätin ottaa kirjan silloin tällöin omasta kirjahyllystä ja tämä on sellainen. Vuonna 1970 julkaistu kirja sijoittuu pääasiassa Ylistaroon. Kirjan keskushenkilö on kolme-neljätoistavuotias Kristiina, joka asuu ompelijaäitinsä ja Asko-veljensä kanssa taloudellisesti vaatimattomissa oloissa. 

Kristiinan vanhemmat ovat eronneet aika varhaisessa vaiheessa ja isä on hänelle hyvin vieras. Tyttö huomaa tarkkanäköisenä, miten joissain perheissä suhtaudutaan aika nurjasti avioerolapsiin. Mutta Kristiina pitää puolensa.  Ompelijaäidin lapsen ei joidenkin mielestä pitäisi mennä oppikouluun. Tyttö seuraa myös kirkkoherran vaalia, jossa heränneet ja evankeliset haluavat "oman" papin. Kirjan loppupuolella Kristiinan isä kuolee ja äiti kertoo hänelle eron syyn: isä oli täysin äitinsä vallassa ja miniä sai huonon kohtelun. Siksi liitto päättyi.

Oli aivan mielenkiintoista lukea tämä kirja ja havaita, miten tarkkaan Autio kuvaa etelä-pohjalaiselämää 1960 -luvun maaseudulla.

Miia Siistonen:  Harri Henttinen - sieluni värit

Meidän Eepos -kirjastojen kuvaus kirjasta:
"Vesilahden värikkään kirkkoherran henkilökuva ja kasvutarina omannäköiseksi persoonaksi tulemisesta.
Harri Henttinen tunsi jo lapsuudessaan, että hän on tyttö pojan ruumiissa. Ongelmat alkoivat, kun koulussa piti opetella olemaan poika muiden poikien joukossa - se oli välillä suoranaista helvettiä. Aikuisiän kynnyksellä Harri löysi samanhenkisiä ihmisiä, jotka hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän on. Pitkä tie itsensä löytämiseksi saattoi alkaa.
Teini-iässä Henttinen kohtasi Jumalan, ja se tuntui siltä "kuin joku olisi sytyttänyt valot sisimpään". Hän päätti ryhtyä opiskelemaan papiksi. Tie seurakuntaan oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mutta hän löysi paikkansa kirkossa ja on nyt pidetty pappi Vesilahdella.

Lohjalainen Miia Siistonen on pitkän linjan toimittaja. Hän työskentelee nykyisin Otavamedian naistenlehdissä. Kirjaa varten Siistonen seurasi lähietäisyydeltä Harri Henttisen työtä ja elämää Vesilahdella."
Varsinkin kirjan alkuosa oli mielenkiintoinen ja saattoi aavistaa, millaista on ollut nuoren Harrin elämä. Kun ensimmäisen kerran näin kuvan hänestä, olin kyllä ihmeissäni. Nyt ajattelen, että on hänellä rohkeutta olla oma erikoinen itsensä. Täytyypä katsoa Yle Areenasta Papisto -ohjelma, jossa hän on yksi neljästä papista.

Erin Litteken: Ukrainan kadonneet tyttäret

 

Luin aikaisemmin Littekenin Kiovan muistojen kirjuri - kirjan ja tämä kirja jatkaa samojen perheiden tarinaa. Kirjan alussa piti miettiä, kuka kukin on mutta pikkuhiljaa se muistui.

Kirjassa eletään kesää 1941 itäisessä Ukrainassa. Puna-armeijan vetäydyttyä saksalaissotilaat marssivat maalaiskyliin ja kaupunkeihin. Alussa ihmiset ottivat saksalaiset hyvin vastaan, kun ajattelivat olojen parantuneen mutta joutuivat pettymään.

Teini-ikäisen Liljan ystävät liittyvät yksi toisensa jälkeen vastarintaliikkeeseen. Sinne hän ei ehdi, kun hänet määrätään pakkotyöhön Saksaan tekemään sotatarvikkeita raskaalla työllä, vähällä ravinnolla ja hyvin ankeilla olosuhteissa. Pakkotyöhön määrätään myös hänen serkkunsa Slavkon. Kyyditysmatkalla he ottavat mukaansa Haljan, joka on myös kaapattu pakkotyöhön.

Kirjassa seurataan näiden kolmen nuoren ja perheen matkaa vuoteen 1947 saakka, jolloin he ovat monien vaikeuksien jälkeen päässeet pakolaisleireille ja aloittamaan uutta elämää.

Kirjan tapahtumat ovat raskaita ja välillä toivottomia mutta kirjailija vie kuitenkin heidän elämäänsä eteenpäin niin, että haluaa tietää, mitä heille tapahtuu. Kirjaan on sisällytetty samalla ukrainalaisten historiaa toisen maailmansodan ajalta. Olen tullut näin tietämään, miten Neuvostoliitto ja Saksa ja aikaisemmin myös Puola ovat tappaneet, kiduttaneet väkeä ja vieneet heiltä kodit ja mahdollisuudet elämiseen. Ja edelleen sama jatkuu. Toivottavasti Ukraina saa pysyä itsenäisenä valtiona, jossa ihmiset saavat elää rauhassa.

Talon ulkomaalaus ja puutarhatyöt veivät ajan ja iltaisin ei enää jaksanut lukea niinkuin talviaikaan. 

 Kiirettä pitää!

Useamman vuoden harkinnan jälkeen päätimme maalata talo ulkopuolelta. Homma alkoi valkoisten (?) ikkunoiden vuorilautojen homepesulla. Ensin homeliuoksen levitin pensselillä ja huuhtelin pienellä kastelukannulla. 

 

 

Mutta sitten työ tekijäänsä neuvoi. Otimme käyttöön puutarharuiskun huuhteluun ja ostimme toisen liuosta varten. Jopa työ edistyi. 

Hämmästyin kun minua ei yhtään huipanut, ei tässä eikä tosi pitkillä tikoilla. Ei tainnut Miestäkään huipata.

 

Saimme vuokrata lähes naapurista nostimen, jolla saa nuo räystäslaudat pestyä ja myös maalattua. Eilen aloitimme seinien maalauksen Miehen keittämällä punamultamaalilla, värinä Falun. Kökkäläisiä eli talkoolaisiakin oli jo, nuorin viisivuotias. Lisä ei pahaa tee. Kökkäläisille on talkoovakuutus varmuuden vuoksi.

Tavoitteena on saada ulkomaalaus valmiiksi juhannukseen mennessä. Saapi nähdä, kuinka tämä vanhapari jaksaa.

Huhtikuun kirjat

Anu Kuistiala ja Arja Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin

 

Välillä luin ja välillä kuuntelin tätä todella mielenkiintoista kirjaa, jonka takakannen tekstiä tässä:

"Porttikiellon Venäjälle saaneen Arja Paanasen tarkkanäköiset ja hauskat kertomukset kuvaavat niin arjen kommelluksia kuin paljastavat naapurimaan häikäilemättömän pelin.

Ilta-Sanomien palkitun toimittajan yli 30 vuoden kokemukset Neuvostoliitosta ja Venäjältä näyttävät valtavan maan koko kirjon Siperiasta Pietariin ja kansalaisten arjesta aina Kremlin ytimeen. Samalla hänen juttumatkansa ja kertomuksensa piirtävät tarkan kuvan siitä, kuinka Neuvostoliiton romahdusta seurannut vapautumisen huuma hiipui ja teräksinen valta alkoi kiristää otettaan kaslalaisista."

Kirjaa kuunnellessa hämmästelin Arja Paanasen uskallusta tehdä ulkopuolisen silmin vaarallisiakin juttumatkoja ja miten hän tavoitti tavallisen venäläisen ihmisen. Se on järkyttävintä, miten vähän tavallisilla ihmisillä on arvoa näiden suurien päättäjien silmissä. 

Antti Tuomainen: Tappokeli

Ilmari Nieminen on raskaan postin lajittelija, eronnut, melkein rahaton, joka haluaa ostaa tyttärelleen pianon. Hän saa kuitenkin työkaverinsa kautta sivuansion sohvankuljettajana ja sohvan pitää viedä Kilpisjärvelle. Hän saa ajettavakseen vanhan Thames -pakettiauton ja koska hänellä on asiaa Ilomantsiin ja Vaasaan, kertyy aika lailla kilometrejä. Matkaseuraksi osuu Antero Kuikka, jonka kanssa hän pelasi lapsena jalkapalloa. Koska kirja on jännäri, matkan varrella häntä alkaa seurata kaksi autoa;  Ladalla  ajavat kommunistit Anneli ja Erkki, jotka saisivat sohvan myynnillä rahaa vallankumoukseen. Pikkurikollinen Otto kaahaa Saab 96:lla ja myös hänellä on rahankiilto silmissä, tosin ilman aatetta. 

Ilmarin seikkailu sijoittuu vuoteen 1982 ja siinä soitetaan puhelinkopeista, soitetaan jukeboxeista ja käytetään pahvisia bussin sarjalippuja. Matkan varrella koetaan takaa-ajoja ja väijytyksiä ja ammuskeluakin. Ja kylmää ja nälkää. Kirja on hauskakin ja kertoo myös ystävyyden merkityksetä. Tässä ei tämän enempää, kannattaa lukea.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Olen jo pitkään tiennyt tämän kirjan olevan olemassa mutta ajattelin, ettei klassikoksi mainittu kirja voisi olla kiinnostava. Ja miten väärässä olinkaan!

Kirjassa eletään Alabamassa Maycombin pikkukaupungissa joskus 1930 -luvulla. Kahdeksanvuotias Scout asuu isänsä Atticuksen ja veljensä Jemin kanssa. Heidän talouttaan hoitaa uskollinen Calburn, joka on mustaihoinen. Scout on tuittupäinen, oikean ja väärän eroa opetteleva poikatyttö. Toisin kuin monet muut, hän ei ole vielä oppinut tuomitsemaan ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Kun hänen isänsä saa tehtäväkseen puolustaa oikeudessa mustaa nuorta miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, kaupungin asukkaat näyttävät todelliset värinsä.

Kirjan takakannessa todetaan, että se on yksi amerikkalaisen nykykirjallisuuden kulmakivistä ja yksi rakastetuimmista klassikkoromaaneista kautta maailman. Kirjan kertoja on tämä tarkkasilmäinen Scout, jonka näkökulmasta edetään tapahtumista toiseen. 

Onneksi luin edes nyt, vaikka olen osannut lukea jo yli 70 vuotta!

A.J. Finn: Nainen ikkunassa

 

Lastenpsykologi, tohtori Anna Fox kärsii pahasta torikammosta (agrofobiasta), eikä hän pysty lähtemään kotinsa ulkopuolelle. Vahvat psyykelääkkeet hän ottaa merlot-punaviinillä. Kumpiakin enemmän kuin mitä lääkäri määrää! Hänen päiväohjelmaansa kuuluvat vanhojen mustavalkoisten trilleriklassikoiden katsominen ja naapuruston tarkkailu ja kuvaaminen.

Vastapäätä asuvia uusia asukkaita seuratessaan hän näkee murhan, jota eivät poliisit ja häntä hoitavat lääkäritkään usko. Kirjassa avataan pikkuhiljaa tapahtumia, jotka johtivat Annan sulkeutumiseen kotiinsa. Kirjaa lukiessa mietin mahdollisia syyllisiä ja mitä Annalle oli aikaisemmin tapahtunut. Välillä mietin myös, oliko Anna nähnyt murhan vai harhoja. Nämä selviävät, kun luet kirjan.

Tämä oli mulle aika erikoinen kirja; en oikein pitänyt siitä mutta pakko oli lukea. Aika lailla häiritsivät kirjailijan käyttämät kielikuvat: "väsymys tulee lumivyörynä", "hampaani tarttuvat puheeseen, kipinöitä sataa suustani kkun olisinpurrut sähköjohtoa, ja ääneni poksahtaa kuin sulake, räjähtää." Tiedän, että moni tykkää kuvailevasta tekstistä mutta se ei ole mun juttu. Taitaapi vaikuttaa se, että olen lähes koko työurani aikana kirjoittanut tiukkaa asiatekstiä.

Mielenkiinnolla odotan, miten muut lukupiiriläiset kommentoivat tätä kirjaa.

Raija Oranen: Punaisten kukkien puutarha

"Häikäisevä historiallinen romaani herättää henkiin Suomen varhaiset vuosikymmenet." Näin kirjan takakannen alku. Insinööri Edwin Allenilla on ollut neljä vaimoa, kuusi lasta ja riittävät ansiot. Hän on rautateiden rataosapäällikkö Mikkelissä, jossa on iso talo ja huvila Saimaan rannalla. Kirjassa eletään vuodesta 1899 jatkosodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Herrojen klubi on Edwinille tärkeä paikka, jossa käsitellään maan asioita ja kuullaan usein päätoimittaja Viljakaisen (tuttu sukunimi!) usein niin osuneita päätelmiä tulevaisuudesta. Pidin kirjan historiakuvauksesta mutta olisi sitäkin voinut tiivistää, sillä kirjassa oli 506 sivua. Viimeiset 100 sivua sotakuvauksista luin selaillen. 

Edwinin yksityiselämässä tapahtuu, kun vaimoja kuolee ja löytyy uusi rinnalle. Ajalle tyypillisesti vaimo, keittäjä ja piika huolehtivat arjen sujumisesta niin ettei miehen tarvitse kotonaan kuin "olla vaan". 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Kirjailija oli minulle aivan vieras mutta kannen tekstin mukaan hän on saanut mm. Finlandia-Junior -palkinnon. Tämä Suomaa on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Itse en valinnut tätä vaan se on toukokuun lukupiirin kirja. Ja hyvä niin, koska kiinnostuin ensin sen vuoksi, että kirjan tarina ulottuu neljänsadan vuoden taakse.

Sotamies Matts tulee Pohjanmaan asumattomalle alueelle ja alkaa raivata itselleen uudistilaa. Pikkuhiljaa uusien sukupolvien myötä tilasta tulee Nevabackan sukutila.  Tilalla eletään luonnosta ja sen kanssa, tehdään loputtomasti työtä. Hyvin vahvana kulkee mukana myyttiset eläimet ja luonnonhenget. Kirjassa kuljetaan kohti 2000 -lukua eri henkilöiden kautta, joista jokainen liittyy Nevabackan tilaan. Minua kiehtoi erityisesti se, miten suohaltija kulki mukana. 

Tykkäsin kirjasta hyvin paljon. Tarinoiden mukana kuljetettiin myös Suomen historian tapahtumia pohjanmaan syrjäkylän näkökulmasta. Suosittelen lämpimästi.

Maija Kajanto: Sitruunakevät

 

Tämä kirja on Kahvila Koivu-sarjan neljäs osa, josta olen tainnut lukea pari kirjaa ennen tätä. Päähenkilöt Krisse Kivimaa ja Tommi ovat viettäneet vuoden Kroatiassa, jossa molemmat olivat töissä. He palaavat Keski-Suomeen ja toteavat, että entinen kahvila on tosiaan entinen. Se on huonosti hoidettu pitseria. Krissen rakas mummo kuolee äkillisesti ja se tuo surun lisäksi yllättäviä asioita. 

Kirja on helppolukuinen ja aivan mukava välillä ottaa kevyesti.

 Kun vaan saa aikaiseksi...

Monta juttua tulisi tehtyä ja moneen paikkaan mentyä, kun vain saisi aikaiseksi. Mutta kun kotona on niin mukava olla, sanoo tällainen puoli-introvertti. Onneksi meillä on aktiivisempi tytär, joka pyytää äitinsä mukaan sinne, minne ei itse tulisi lähdettyä.

Tytär kysyi viime viikolla, lähdenkö hänen kanssaan kuuntelemaan elokuvamusiikkia. Lupasin ja sunnuntaina olimme Seinäjoki -salissa kuuntelemassa Seinäjoki Symphonic Bandin elokuvamusiikkia Seinäjoki-salissa. Olin lumoutunut, liikuttunut ja kaikkea muuta kuunnellessani neljääkymmentäviittä puhallinsoittajaa. Tämä orkesteri on Etelä-Pohjanmaan musiikkiopiston puhallinorkesteri.

En muista, olenko katsonut näitä elokuvia mutta silti ne olivat vaikuttavia.

 Kotimatkalla mietimme, miten paljon elokuvassa merkitsee musiikki. Ilmankos mykkäelokuvien aikaan teattereissa pianistit soittivat taustamusiikkia.

Iltapäivästä tuli sellainen fiilis, että täytyy lähteä useamminkin kotoa ulos ja nauttimaan!

 Kaavoihin kangistunut ja vanhanaikainen?

Tuota otsikkoa tuumin ja tulin siihen tulokseen, että se pitää jossain määrin paikkansa, leipomisessa varsinkin. Mulla on muutama vakio leivonnainen ja niitä olen tehnyt pitkään. Ykköspaikkaa pitää 

Unelmatorttu, jota lastenlapset sanovat välillä Untuvatortuksi ja Unikkotortuksi. Olen saanut ohjeen 14 -vuotiaana 4H-neuvojalta (silloin maatalouskerho) eli 62 vuotta sitten. Vakiotoivomus heidän synttäreilleen.

Tänään tein Hannan omenatorttua, jonka ohje on ollut Kodin Kuvalehdessä 1970 -luvulla.

Parhaat piparkakut ovat keskikoulun kotitaloustunnilta. Äidiltä Hyvät ässät.  Leilan maustekakku 1980 -luvulta.

Ruuista pisimpään olen tehnyt äidin reseptillä piimävelliä, Valion mainoksen smetanakalaa ja Yhteishyvän makaronipataa. Toki muitakin ruokia. Kaikkein tylsintä on, kun pitää "keksiä", mitä keittäisin. Miehestäkään ei ole apua. Hän ehdottaa aina "Jotain helppoa".

Meillä oli kolme pojanpoikaa (4-10v) yökylässä. Ennen heidän kotiin lähtöä söimme kuoriperunat ja jauhelihasoosin sekä runsaasti salaattia ja Railan limppua, joka maistui kaikille.

Kurkku kukkii!

Alkuvuonna luin netistä ikkunakurkuista, joita kasvatetaan sisätiloissa ikkunalla. Ja saadaan satoa aikaisemmin kuin kasvihuoneesta. Innostuin heti ideasta, kun tuntuu ettei nuo kaupan kurkut maistu hongalta ei haavalta. Ei maistu, kun kesäisin saamme syödä itse kasvatettuja kurkkuja, niitä 10-15 -senttisiä, joissa on makua ja rapsakkuutta. 

Minulla oli kolme kasvihuonekurkun siementä ja niinpä kylvin ne maaliskuun alkupuolella kahteen ruukkuun. Ja tänään aukesi ensimmäinen kukka. Ja kurkun tukena vanha pitkä kudinpuikko, joka jäi toimettomaksi kun otin pyöröpuikot käyttöön.

Nyt mielenkiinnolla seuraan, saammeko satoa. Jos onnistuu, ensi kevääksi olen tilannut Mieheltä riittävän leveän ikkunalaudan, jossa kurkut saavat paremmin valoa. 

 Oli asiaa rautakauppaan

Meidän kirkonkylällä on monipuolinen rautakauppa, mikä alkaa jo olla harvinaisuus. Pikkuhiljaa kaupat vähenevät. Viime viikolla mulla oli sinne aivan omaa asiaa enkä käynyt kyselemässä vaikkapa aitatolppia. Nuorimies oli tiskin takana ja tiedusteli mitä asiaa. Sanoin, että mulla on malli täällä taskussa. Niinpä otin mallit esiin:

Jaa, kauroja. Niinpä. Kysyin, että tietääkö hän mun pojan. Hiukan empi ja jatkoin, että sillä on pitkä ponihäntä. Jo tiesi. Kerroin, että jos poika tulee hakemaan jyviä, sano sille että äitees haki jo. Toista asiakasta nauratti, kun muisti oman äiteensä. Hänellä oli ollut asiaa äidilleen, joka oli töissä. Oli mennyt työpaikalle ja huikannut, että onko äitee täällä. Oli kuulemma ollut. Sanoi, että olihan äidillä nimikin, jota olisi voinut käyttää.

Miksipä ostin 2 litraa kauroja (tuli 3 litraa)? Tein kolmelle pojanpojalle joululahjaksi kauratyynyt, joita he käyttävät kipeisiin jalkoihin. Pojat ovat kovia liikkumaan ja kasvavia. Ei mikään ihme, että jalkoja pakottaa. Olin laittanut tyynyihin liian vähän kauroja, kun ajattelin, että taipuvat paremmin jalan mukaan. Olivat tainneet mennä hiukan kasaankin. Eivätkä lämmittäneetkään riittävästi.

Avasin tyynyt ja lisäsin kauroja. Nyt pysyvät kauemman lämpiminä ja ryhdissäänkin. Hyvä niin.

Ulko-oven puolukkakranssi oli jo aikansa elänyt ja piti poistaa. Mulla oli tilalle toinen aikansa elänyt.

Hattu on ollut tarpeellinen pikkupoikien seikkailuleikeissä. Nyt joutaa hetkeksi oveen.

 

Mukavaa huhtikuuta vaikka takatalvea on luvattu. Kevät tullee kuitenkin ajallaan. Hyvä, ettei liian aikaisin.

Se piti vielä kirjoittaa, että blogin kansikuvassa olevilla karhuilla on nimetkin: Ujo ja Moro.

Hyvää Pääsiäistä!

Kun ikää tulee, juhlatouhotukset vähenevät ja keskittyy olennaiseen. Vaikkapa pääsiäisen aikaan maalattuihin muniin. Mies laittaa tuvan orteen oksan, johon lisään vuosien mittaan maalattuja munia. Tämä ei ole minun keksintöni. Kopsasin idean Isonkyrön vanhainkodin käytävän varrelta.

Maalareina ovat olleet lapset ja lastenlapset eri-ikäisinä. Tämä on minun suosikkini.

Pikkupojan mielenkiinnon kohde näkyy taiteessakin.

Olisikohan kissanaisen taidetta?

Kaikenikäiset saavat maalata

Tottahan tipu kuuluu pääsiäiseen

Talostamme on tehty monta "taulua"

Ajattelin  viime viikolla, että nyt voisin kokeilla tehdä jotain lampaanlihasta ja varauduin ostamaan Kivikylän Kotipalvaamon autolta sopivan palan. Niinhän siinä kävi, että unohdimme kellonajat ja myöhästyimme 10 minuuttia. Auto oli poissa. Mämmirove muistuttaa yksin pääsiäisestä ruokapöydässä.

Mutta tänään lankalauantaina meillä Etelä-Pohjanmaalla kulkevat trullit virpomassa, kun muualla Suomessa trullit ovat jo syöneet kaikki karkit. Olen varautunut muutaman trullin käyntiin ja oletan, että karkit ja pienet kolikot kiinnostavat heitä.

Rauhallista Pääsiäistä!

ps. Yle TV1 näytti sarjan Ristimies ja minä - Jeesus Nasaretilaisen tarina. Oli mielenkiintoinen ja siksihän pääsiäistä vietämme. 

 

 Maaliskuun kirjat

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään

Pohjois-Ruotsissa asuva vanha Bo elelee kaksin rakkaan koiransa Sixtenin kanssa. Vaimo on joutunut muistisairaana hoitokotiin. Bon välit ainoaan poikaan ovat etäiset ja paras ystävä asuu kaukana. Pitkiä päiviä rytmittävät lähinnä kotihoidon käynnit. Kun Bon voimat hiipuvat, alkaa keskustelu siitä, mitä koiralle pitäisi tehdä, ja Sixtenin menettämisen pelko laukaiseen tunteiden ja muistojen vyöryn. Kuinka Bo osaisi osoittaa pojalleen rakastavansa tätä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjailija tutki väitöskirjaansa varten mm. miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Alkusysäyksen kirjalle antoivat isoisän luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnät, jotka hän sattumalta löysi. Kirja oli hieno ja niin paljon ajatuksia herättävä. Kuinka paljon viimeisiä elinvuosiaan elävä ihminen saa päättää, miten hän haluaa ne elää. Kuinka tärkeitä ovatkaan kotihoitajat. Silmät kyynelissä luin viimeiset sivut. 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä: kertomuksia naisista ja miehistä

 

Luin äskettäin Keeganin ensimmäisen kirjan, josta tykkäsin ja siksi lainasin tämänkin. Kirjassa on vain 109 sivua mutta sitä enemmän mietittävää. Kirjaston esittelyteksi:

"Hurjassa nosteessa olevan Claire Keeganin novellikokoelma kertoo teräviä, surullisia ja pelottavia tarinoita naisista, jotka haluavat kaiken, ja miehistä, jotka kaiken vievät.

Hylätty sulhanen matkustaa pitkän työpäivän jälkeen kotiin, kirjailijan ja saksalaisen tutkijan latautunut kohtaaminen Heinrich Böll -residenssissä, naimisissa olevan naiseen kiihkeä syrjähyppy. Kolme tarinaa rakkaudesta, himosta ja petoksesta ekä sukupuolten välisestä kuilusta". Paljon jäi mietittävää.

Hjulström Carin: Pikku murha vain

Kirjan takakannen mukaan tämä kirja on maalaisromanttinen murhamysteeri linnan puutarhassa. Ja sitä hän se on:

"Näyttelijätär Siri Ehrensvärdin loistelias ura vetelee viimeisiään, ja mieskin osoittautui huijariksi. Hän pakkaa tavaransa ja muuttaa Tukholman sykkeestä hulttioveljenpoikansa Antonin maaseutumökkiin pramean linnan naapuriin. Täti päättää panna kuntoon sekä pojan elämän että mökkipihan taimitarhat, mutta linnaseudun asukkaat heittävät kapuloita rattaisiin. Kaiken lisäksi linnan tiluksilta löytyy murhattu mies."

Kirja on mukava, riittävästi tapahtumia ja sitä oli mukava lukea. Hiukan huvitti Sirin ja Antonin kasvihuoneviljelyt. He kokemattomana saivat kukat kukkimaan ja myyntiin. Pitkään puutarhtöitä harrastaneena varmaankin karehdin heidän menestystään! Mutta romaanissahan kaikki on mahdollista.

R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna

Kirjassa eletään 1700 - luvun puoliväliä pääasiassa Janakkalan Hakoisten Kartanossa, jonne jo yli kolmekymppinen Anna Magdalena Lilliebrunni naitetaan viitisen vuotta nuoremmalle äkkiväärälle upseerille Karl Gustaf Ugglalle. Annalla on hyvä lapsuus vaatimattomassa maalaisaateliperheessä. Miniänä Hakoisissa hänellä ei ole mitään arvoa varsinkaan anoppinsa ja kälynsä silmissä. Myös osa piioista, jotka ovat lämmittäneet Karlin vuodetta, kohtelevat miniää yliolkaisesti.

Anna pystyy kuitenkin vuosien mittaan ottamaan paikkansa miehensä tuella ja myös siitä syystä, että hän odottelun jälkeen sai lapsia ja varsinkin kaksi poikaa. Anna poikkeaa monista saman säädyn naisista, sillä hän lukee ja kirjoittaa ja hänellä on omia mielipiteitä. Hän myös ihmettelee ääneen monia varsinkin naisiin kohdistuneita epäkohtia.  

Kirjaa lukiessa voi elää itsekin aatelisten ja heidän palkollistensa elämää ja ihmetellä sitäkin, miten ylellisyystuotteita tuotiin jo silloinkin Euroopasta maalaiskartanoihin. Ja nuoren naisen oli hyvä olla kaunis hyviin naimisiin päästäkseen. Ja miten nuoret naiset olivat usein kauppatavaraa, kun vanhemmat sopivat usein taloudellisista syistä avioliitoista. 

Kirja oli aivan mielenkiintoinen, kuvailevaa tekstiä olisi ehkä saanut olla vähemmän ja tiivistää tekstiä. Mutta siihenkin tottui. Sijoitan tämän kirjaston lukuhaasteen kohtaan Siniväristen elämää. Kirjaa suositteli serkkuni Hilkka. 

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu

 

Enni Mustonen on aloittanut jälleen uuden sarjan, joka kuvaa pohjalaisnaisen elämää 1800- ja 1900 -lukujen taitteessa. Eletään vuotta 1876 Lapualla, jossa tarmokas pastori Johannes valmistautuu hyväsydämisen Aino - vaimonsa kanssa viettämään entimmäistä joula uudessa kappeliseurakunnassaan Kytöjoella. Kesken jouluvalmistelujen lumituiskun keskeltä ovelle ilmestyy nuori huutolaistyttö Hanna, joka hakee pastoria kuolevan isäntänsä luo. 

Pikkupappilassa eletään vaatimattomasti, aivan eri lailla kuin tuossa Hakoisten kartanossa. Siellä on kuitenkin aivan eri lailla lämpöä ihmisten välillä. Sain kirjan ystävältäni Leenalta, jonka lainassa oli vielä aikaa. Jos olisin varannut sen itse, olisin sijalla 74. Varasin keväällä ilmestyvän Pappilan Piika -kirjan ja olen varausjonossa sijalla 202, mutta maltan odottaa. Mustosen kirjat ovat hyvänmielen kirjoja ja samalla saa asiantuntevaa tietoa entisajan suomalaisesta elämästä. Ja siitähän tykkään. Kirjaa lukiessa mietin usein isoisäni ja -äitini elämää, jotka syntyivät vuosina 1885 ja 1887. Siitä voisinkin kirjoittaa jokus oman jutun.

Merkitsin tämän lukuhaasteen kohteeseen Joulunpunaista.

William Golding: Kärpästen herra

Siitä on  62 vuotta, kun olen lukenut tämän kirjan ensimmäisen kerran Tiistenjoen yhteiskoulun äidinkielen tunnilla. Tai paremminkin kuunnellut, sillä meidän piti muistaakseni lukea tunnilla sitä vuorotellen ääneen. Minä eikä moni muukaan pitänyt tästä kirjasta. Kuunteleminen oli yksitoikkoista. Nyt kuitenkin päätin kokeilla, onko tämä tylsä kirja.

Englantilaisia koulupoikia kuljettanut lentokone ammutaan alas toisen maailmansodan aikana. Pojat, 6-12 -vuotiaat pelastautuvat Tyynenmeren autiolle saarelle ilman ainuttakaan aikuista. Pojilla on lämpöä, vettä ja hedelmiä riittävästi ja heillä on alussa aivan mukavaa. Pojat valitsevat itselleen johtajan ja päättävät säännöistä ja työnjaosta. Pikkuhiljaa pojille tulee erimielisyyksiä ja leiri jakautuu kahtia. Nuorimmat pojat näkevät öisin kauheita painajaisia, eivät osaa keskittyä töihin eivätkä vanhemmat pojat välitä heistä. Metsästäjäleiri nauttii villisikojen tappamisesta ja väkivalta heidän keskuudessaan lisääntyy varsinkin heikkoja kohtaan. 

Kirja oli mielestäni aika raaka ja se havahdutti, miten niissä olosuhteissa eri pojat muuttuvat; yksi nauttii väkivallasta, yksi haluaa johtajuutta ja porukan hajoamista. Eniten mietin pienimpien poikien kohtaloa; millaiset jäljet saarella olo jätti. Kirjahan ei ole kuvaus tosielämästä mutta jossain muodossa näinkin voisi käydä. Vaikka kirja herätti paljon ajatuksia, en pitänyt siitä vieläkään mutta ajatuksia se herätti.

Ernest Heminway: Vanhus ja meri

Tämäkin kirja luettiin keskikoulun suomen tunnilla. Siitä oli vain muistikuva, että kirja oli pitkästyttävä. Kuubalainen kalastajavanhus lähtee veneellään jahtaamaan kalansaalista ja hänen mukaansa haluaisi nuori poika, joka muutenkin "katsoo vanhuksen perään". Mies lähtee kuitenkin yksin siimoineen ja syötteineen varhain aamulla. Jossain vaiheessa syöttiin tarttuu iso kala, joka alkaa vetää siima suussaan vanhusta ja venettä kauemmaksi. Tätä jatkuu ehkä pari päivää eikä mies ollut varautunut tällaiseen reissuun; vaatetusta ja vettä liian vähän. Vanhus saa vihdoinkin kalan niin lähelle, että saa sen kalautettua hengiltä mutta kala on niin iso, ettei se sovi veneeseen. Kotimatka alkaa purje nostettuna ja  kala sidottuna veneen kylkeen. Hait kuitenkin huomaavat kalan ja syövät vuorollaan kalaa niin, että siitä on satamaan päästessä jäljellä vain pyrstö ja valtava ruoto. 

Luin kirjan mutta kun mulla ei ole kalastus- eikä veneilytaitoja eikä sitä sanastoa hallussa, paikka paikoin pitkästyin. Mutta tärkeintä oli, että luin nämä kouluaikaiset kirjat.

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

 

Toisen maailmansodan jälkeen pienessä englantilaiskylässä Chawtonissa epätavallinen joukko ihmisiä lyöttäytyy yhteen pelastaakseen Jane Austenin kodin ja perinnön. Näin alkaa kirjan takakannen teksi ja otsikkona "Hyvän mielen lukuromaani kaikille Jane Austen -faneille. Kirjailija Jane Austen on nimenä tuttu ja luulen, että olen lukenut ainakin yhden hänen kirjoistaan nuorena. 

Kirjassa tapaamme Austenin kirjoja rakastavia henkilöitä omine tarinoineen; kylän leskimiestohtori, Austenin suvun perillinen, talon sisäkkö, nuori leski, työmies ja Hollywood -tähti. He perustavat yhdistyksen, jonka tehtävänä on pelasta kirjailijan kotitalo ja mahdollisimman paljon Janeen liittyvää aineistoa. 

Kirja oli minulle hyvän mielen romaani ja tykkäsin! Ja aion lainata kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo. Lukiessa tiedän, tuntuuko tutulta.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Viisi rovaniemeläisperheen poikaa joutui sotaan. Yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas, kirjailijan isä Kauko Saraste, joutui sotavangiksi. Kaksi muuta pääsivät vähemmällä, mutta perheen huoli pojistaan oli raskas sotavuosina.

Elinaikanaan Kauko Saraste vaikeni puoli vuotta kestäneestä vankeudestaan. Vasta löydettyään myöhemmin isäsä kirjoittaman kertomuksen sotavankeusajasta Petri Saraste ymmärsi, millaisen helvetin hänen isänsä oli käynyt lävitse.

Olen vähän lukenut sodasta ja sodassa taistelleiden elämästä, enkä lainkaan sotavangeista. Petri Saraste toimittajana kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi. Oli aivan mielenkiintoinen kirja.

Katarina Wennestam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Olen viime päivät ollut melko tiiviisti 1896 -vuoden Tukholmassa. Limpun ja ässien leipomisen ajaksi piti tulla kotiin. Uudenvuodenyönä 1896 ompelijatar Hildur löytää kotitalonsa sisäpihalta kuolleen nuoren naisen. Kuolinsyyksi paljastuu laittoman sikiönlähdetyksen seuraukset. Hildurin lisäksi tästä kiinnostuu kolme muuta saman asuinrakennuksen naista, joilla kaikilla on hyvin erilainen tausta. He kaikki alkavat tahoillaan tutkia tapausta, ja nopeasti käy ilmi, että kuolemaan liittyy salailua ja vaikutusvaltaisia miehiä.

Kirja oli kiinnostava ja siinä pääsi aikamatkalle runsaan sadan vuoden taakse. Ja millainen oli naisen asema silloin? Täysin isän tai aviomiehen vallan alla. Parempien perheiden nuoret naiset merkkasivat liinoja ja tarvitsivat esiliinan kaupungille mennessään. Jo hyvin nuoresta heidän kroppansa kiristettiin krinoliinilla niin, että tyttö sai ampiaisvyötärön. Köyhät nuoret naiset näkivät nälkää ja tässäkin heidän tehtävänä oli huolehtia pienimmistä lapsista äidin kuoltua. Ja mitä voi nuori alle 15 -vuotias piikatyttö, jota talon isäntä käytti hyväkseen ja heitti ulos, jos piika alkoi odottaa hänelle lasta. 

Paljon on yli sadan vuoden aikana tehty työtä, jotta meidän naisten asema on se, mikä nyt on. Ei ole aina ollut helppoa. 

Maaliskuu olikin aika vilkas lukukuukausi; olin kolmeen otteeseen Ruotsissa, Irlannissa ja Englannissa, sotavankeudessa ja autiolla saarella, veneessä ja myös Suomessa. Ei voinut hiihtää eikä olla puutarhassa, mutta kirjoja oli!

 Ristiriitaista 

Mulla on jo kova hinku puutarhatöihin vaikkei se oikein vielä onnistu. Maa on roudassa, pinta märkää. Mutta keksin, että voisin poistaa noita hiivatin sammalia perennapenkeistä. Ne viihtyvät meillä, koska on paljon varjoa ja kosteutta.

Tässä penkissä on esikoita, kurjenpolvia ja pionia. Ja sammalta! Googlailin taas kerran, miten noita saisi vähemmäksi. Tulos oli, että lähinnä käsipelillä. Niinpä haravoin nyt eka kerran ja jatkossa taas yritän pitää maan kuohkeana.

Tätä tylsää hommaa tehdessä mietin, miten ristiriitaisia kommentteja esimerkiksi teeveen meteorologit sanovat. Kun on tiedossa lämmin ilmavirtaus, he ovat aivan selvästi ilahtuneita. Toisessa tilanteessa he murehtivat ilmastonmuutosta, joka lämmittää lisää maapalloa. Eikö ole ristiriitaista?

Minä tykkäisin siitä, että lunta olisi vaikka huhtikuun alkupäiviin. Nyt on lumetonta ja maa on ruskea ja likainenkin. Eihän se vihreys vielä tule pitkään aikaan, ei ainakaan meidän korkaudella. Katsellaan tätä tylsää maisemaa.

En minä ole koko aikaa näin pessimistinen. Satuin vain nyt sille päälle. Ja onhan sekin ristiriitaista, kun minulle tehdyn ison leikkauksen jälkeen pitäisi olla vielä aika lailla hissukseen ja silti olen änkeämässä puutarhaan. Eli paraskin puhuja,.

 Ääripäiden aikaa

Tuohon otsikkoon päädyin kun mietin kouluasioita. Meillä kaupunki uhkaa lakkauttaa ainoan kyläkoulun, jolloin oppilaat siirretään kirkonkylän kouluun.

Aloitin kansakoulun vuonna 1956, jolloin me isot ikäluokat olimme jo koulussa. Meidän kyläkoulussa oli niin paljon oppilaita, että meidät ykkös- ja kakkosluokkalaiset laitettiin pieneen "huoneeseen", jossa pulpetit olivat aivan lähekkäin eikä opettajanpöytä sopinut luokkaan. Kakkos-, kolmos- ja nelosluokan sain käydä upouudessa koulussa, jossa oli tilavat ja valoisat kaksi luokkaan 1-4 -luokkalaisille. 

Kun aloitin oppikoulun, Lapuan kirkonkylään perustettiin lukion lisäksi keskikoulu, jonne minäkin halusin, kun serkkulikkakin oli jo siellä. Tämä koulu oli entisessä makeistehtaassa, kun uutta koulurakennusta ei vielä ollut. Kun olin käynyt kaksi luokkaa, kotoa lähempänä olevaan naapurikylään perustettiin Tiistenjoen Yhteiskoulu ja sinne tietenkin menimme. Aloitimme koulunkäynnin meijerin yläkerrassa, josta siirryimme seurakuntatalon kellariin pieneen tilaan. Ei se mikään maakellari ollut ja olihan siellä ikkunakin. Sieltä siirryimme seurakuntatalon pihatupaan, joka taisikin olla paras luokka. 

Kansakoulun ja keskikoulun luokkia oli yhteensä yhdeksän, joista vain kolme luokkaa olin "oikeassa" koulussa. Vaikka opiskelimme väliaikaisissa tiloissa, opimme kuitenkin hyvin.

Nyt elämme toista ääripäätä; meidäkin entisessä kunnassa on 50 vuoden aikana lakkautettu kuusi kyläkoulua. Ja lakkauttamisen syynä se, ettei oppilaita ollut riittävästi. Nyt kaupunkikin kipuilee rahapulan ja alijäämän kanssa. Mietin, saadaanko talous tasapainoon yhden koulun lakkauttamisella, jolloin kuljetuskustannukset lisääntyvät ja koulurakennukset jäävät tyhjilleen eikä niitä voi jättää kylmilleen. Maksaahan sekin. 

Näin tuli singahdettua 70 vuoden taakse ja takaisin tähän päivään. Ja helpotti, kun sai ihmetellä.

 Asuntoja tarjolla mutta kelpaavatko?

Tänään olin apulikkana, kun Mies putsasi 14 linnunpönttöä. Vajaa puolet oli ollut viime kesänä käytössä, talvella sitä useammassa oli lämmitelty. Viime kesänä ihmettelimmekin, kun ei pönttöjen lähellä ollut erityistä vilskettä. Olihan kevät ja kesä kummallisia, kun oli lämmintä ja kylmää aivan väärinä aikoina. Sen huomasi vihannesmaallakin, kun esim. avomaankurkut ja kurpitsat eivät tuottaneet kunnolla satoa. Myös porkkanat itivät hitaasti eikä kasvu meinannut edistyä.

Meillä olisi nyt tarjolla kesäasukkaille riittävästi loma-asuntoja. Mikään niistä ei ole kovassa paahteessa. On aivan pihapiirissä, jos haluavat seurata meidän touhuja. Ja pönttöjä riittää niillekin, jotka haluavat olla metsän siimeksessä. Toivomme, että mahdollisimman moni löytäisi meiltä kesäpaikan. Toki tiedämme, että asuntomarkkinat ovat edelleen aika hiljaisia. Tässä malliksi muutama asunto.

Tämä aika rauhallisella paikalla oleva pönttö on umpipuuta, joka sisään on porattu tai jollain muulla tavalla tehty riittävä asuintila. Aukosta on näkymä omenatarhaan ja heinäladon seinään.

Jos taas asukkaita kiinnostaa vilkkaampi paikka, tämä on aitan päädyssä ja meidän sisääntulotien vieressä. Hyvä näkymä myös kylälle päin ja naapureihin. Tämä on onneksi varattu joka vuosi ja aika varhain.

Olen erittäin ylpeä tästä asunnosta, sillä olen sen tehnyt aivan itse. Toki Mies oli valvojana ja opastajana. Opin aikaisempaa paremmin sahaamaan, naulaamaan ja ruuvivääntimellä ruuvaamaan. Tämä on rauhallisimmassa paikassa näistä kolmesta.

Kukaan tulija ei halua osallistua asuntonäyttöön mutta jos näette jonkun epätoivoisesti etsivän kesäpaikkaa, vinkatkaa käymään meillä.

Se on vain elokuvaa

Katselin eilen Yle ykköseltä Rintamalotta -elokuvaa vuodelta 1956. Ja katselin elokuvaa erilaisin silmin eli mikä ei oikein sovi kuvaan. Nappasin tämän kuvan:

Mitä luulet, saiko Lotta pitää tukkaa tuolla lailla vapaana?? Googletin, mutta en löytänyt lottien hiuksista mitään ohjetta. Lottapuvun piti olla 25 cm lattiasta ja muutenkin vaatetuksesta oli tarkat ohjeet.

 Tuo Vaasan kauppakoululaisten (?) ryhmäkuva on varhaisemmalta ajalta eli 1920 -luvulta ja siinäkin tyttöjen tukat ovat lyhyet tai palmikoituna.

Vanhoista valokuvista löysin tämän kuvan kahdesta lotasta. Vasemmanpuoleisella lyhyet hiukset ja oikealla olevalla Vienolla tukka sidottuna.

 

Tulin siihen tulokseen, että elokuvan tekijät viis veisasivat yksityiskohdista. Mitä mieltä sinä olet? Eihän tämä nyt mikään vakava juttu ole, mutta sainpa jutun aiheen.

 

 

Helmikuun kirjat

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit - Perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain

Kirjailija Minna Eväsoja on asunut vuosi Japanissa ja opiskelllut Takarazukan ja Koben yliopistoissa sekä Urasenken perinteisessä teekoulussa Kiotossa. Hän työskenteli yli 20 vuotta tutkijana akateemisessa maailmassa ja on edelleen pidetty puhuja ja luennoitsija. Japanin vuosinaan hän tutustui moniin naisiin ja heidän elämäänsä.

Kirjan takakannen teksti: "Rakastettu Japanin-tuntija Minna Eväsoja valottaa japanilaisen naisen elämää kuuden dokumentaarisen tarinan kautta. Keskiössä ovat rakkaus ja avioliitto, kumppanin etsiminen, perhearki ja parisuhteen kipupisteet ennen ja nyt. Vanhemmilla on Japanissa tänäkin päivänä sananvaltaa aikuisten lastensa elämään, ja siitä seuraa kirjan tarinoissa sekä komediaa että kärsimystä. Harmonista ulkokuorta painottavassa kulttuurissa kipeät aiheet ovat tabu, mutta kaukaa tullut ulkopuolinen tarkkailija saa tutustua myös tummempiin tunnelmiin. Huumori pilkahtaa, kun suomalainen kertoja joutuu milloin avioliittoneuvojan, milloin esiliinan rooliin."

Kirja on todella mielenkiintoinen ja sitä lukiessa ajattelin, että on hyvä olla suomalainen nainen! Merkitsen kirjan meidän kirjaston kirjahaasteen kohtaan Taiteen värit, koska kirjassa on paljon japanilaisesta taiteesta.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

 

Olin sattumoisin kahden kirjan ajan Japanissa ja tässä kirjassa eletään todennäköisesti tämän vuosituhannen alkua. Mari, nuori nainen istuu öisessä kahvilassa kuluttamassa aikaa. Hänen sisarensa Eri nukkuu jo kaksi kuukautta kestänyttä syvää unta. Sisarukset ovat joutuneet kauas toisistaan mutta Tokion yö tuo yhteen monia kummallisia kulkijoita. Heitä ovat pasunisti, nuori prostituoitu tai tuntihotellissa työskentelevä entinen showpainija.

Kirja oli paikoin minulle vähän outo mutta kiinnostava. En tiedä, mitä siitä kertoisin. Jos haluat lukea lisää Keltainen kirjasto - kirjablogi on hyvä paikka siihen. Jollain kummalla tavalla tykkäsin kirjasta .

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Kirjan takakannessa: "Vuosi on 1859. Priita-Kaisa Seipäjärvi laittaa sukset jalkaan ja lähtee kahden pienen poikansa kanssa pitkälle matkalle Sodankylästä Norjaan. Matkan päämääränä on Pykeija, jossa meren sanotaan kiehuvan turskasta. Priita-Kaisalla on kyky parantaa ihmisiä ja eläimiä, mutta kotona hän on joutunut kirkon kurinpidonkohteeksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Jäämeren rannalla rakkauden kaipuu muuttuu yhä väkevämmäksi- eikä mikään lämmitä niin kuin Askan Mikon syli.

Priita-Kaisa on kirjailijan isoisoisoäiti ja hän on tutkinut esiäitinsä vaiheita ja kirja perustuu ilmeisesti näihin tietoihin. Kirja oli mielenkiintoinen sekä aiheeltaan että tapahtumapaikaltaan. Taas piti ottaa kartta lukemisen tueksi. Tuon ajan pohjoisessa oli jotain "tasa-arvoistakin"; myös mies tuomittiin salasuhteesta ja hän saattoi menettää sakkoina tilansa ja/tai poronsa.

Kirjahaasteen kohtaan: Keltaisen kirjaston kirja

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Miehensä pahoinpitelemä Juni palaa sukutaloonsa norjalaiselle saarelle ja löytää valokuvan isoidistään Teklasta saksalaisen sotilaan rinnalla. Kuka mies oikein on, ja mitä Teklalle tapahtui natsimiehityksen aikana ja sodan jälkeen? Kysymys vie Junin tutkimusmatkalle historiaan ja sukunsa naisten suhteisiin ja salaisuuksiin.

Toisessa aikatasossa seurataan Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy perhe eikä yhteisö.Tekla lähtee sodan päätyttyä ja saksalaisten vetäydyttyä Norjasta Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei ole sitä, mitä he odottivat varsinkin kun kotipaikka kuului Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeseen. Kirjassa oli muutamia samantapaisia tapahtumia kuin joissain aikaisemmissa kirjoissa mutta se oli kuitenkin hyvä lukukokemus. Millaisia kohtaloita ihmiset ovatkaan joutuneet kokemaan toisen maailmansodan aikana ja myös sen jälkeen.

Maija Kajanto: Taatelitalvi

"Löysin" tämän kirjailijan, kun hän oli kirjastossamme kertomassa tuotannostaan. Tämä on hänen Kahvila ja Koivu -sarjan toinen osa. Ensimmäisen kirjan Korvapuustikesä luin aikaisemmin. On helppoa lukea välillä hyvin kirjoitettua kevyttä tekstiä, ei liian makeaa. Edellisessä kirjassa  Krisse muutti pääkaupunkiseudulta mummonsa luo - ja hänen kahvilaansa. Tämä kirja jatkaa Krissen touhuista mm. maalaishotellissa. 

Eleonore Holmgren: Viimeinen kesä

Koditon Adam pakenee huumediileriä ja epätoivoissaan murtautuu Tukholman saaristossa sijaitsevaan taloon. Sieltä hänet yllättää 86 -vuotias Britta, äksy ja määrätietoinen nainen, joka on ilman lastensa lupaa lähtenyt yksin rakkaaseen kesäpaikkaansa.  Britta tarvitsee apua talonpidossa, joten hän antaa Adamin jäädä. Ruokaa ja asuntoa vastaan tämän tulee tehdä lujasti töitä ja totella jokaista Brittan oikkua. Alkuun heidän välillään kipinöi oikein kunnolla, mutta pikkuhiljaa kasvaa ystävyys, joka muuttaa heitä molempia. Kesä on yksi Brittan elämän parhaita.

Monien dekkarien jälkeen tämä kirja oli mukavaa luettavaa. Usein nuoret tulevat paremmin toimeen isovanhempiensa kuin omien vanhempiensa kanssa. Niin tässäkin, vaikkei Adam ollutkaan Brittan lapsenlapsi.

Anders De la Motte: Antiikkikauppiaan kuolema

Tämä kirja on luokiteltu cosy crime -lajiin, jossa väkivalta on vähäistä, mijöö idyllinen. Rikos ratkeaa nokkeluudella ja tunnelma on lämmin sekä kodikas. Ja sellainen kirja onkin. Ja tässäkin ollaan Ruotsissa.

Antiikkimarkkinoiden yhden kojun kauppias löytyy kuolleena ja yksi esine näyttää puuttuvan. Peter Vinston (ärsyttävä vaatteistaan pikkutarkka tyyppi) on sairauslomalla keskusrikospoliisista mutta ajautuu lomapaikassaan täysin erityyppisen rikostutkijan Tove Espingin pariksi. Samalla kun parivaljakko selvittää antiikkikauppiaan kuolemantapausta, Vinstonin ex-vaimon ja tämän aatelismiehen linnassa kuvataan antiikkiohjelmaa televisioon. Riskostutkijoilla alkaa valjeta, miten kaunainen ala antiikkikauppa on.

Tutkijat selvittävät murhan ja myös Vinston lähentyy äitinsä luona asuvaan tyttäreen. Helppolukuinen, kevyt ja mukava kirja.

Kaisu Tuokko: Pimeän hetket

Eletään marraskuuta 2001 Kristiinankaupungissa, jossa Tuokon aikaisempien kirjojen toimittaja Eevi Manner on nuori tyttö. Hän osallistuu ymmärtämättömyyttään pahamaineisiin kotibileisiin. Juhlista lähtiessään hän tapaa Matsin, suomnruotsalaisen pojan, jonka kanssa löytyy heti yhteys. Ilta saa kuitenkin traagisen käänteen, kun yksi juhlijoista katoaa jäljettömiin. Huhut vellovat ja monelle on tärkeämpää suojella omaa tai jonkun muun minetta kuin auttaa poliisia selvittämään kadonneen kohtaloa.

Tämä kirja ei oikein napannut. Aikaisemmista kirjoista, joissa Eevi Manner on jo aikuinen ja rikosten selvittämisestä kiinnostunut toimittaja, tykkäsin enemmän.

Helmikuussa luin normaalia ahkerammin, kun en voinut tehdä oikeastaan muuta kuin neuloa ja lukea. Molemmat harrastukset mukavia.