Maaliskuun kirjat

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään

Pohjois-Ruotsissa asuva vanha Bo elelee kaksin rakkaan koiransa Sixtenin kanssa. Vaimo on joutunut muistisairaana hoitokotiin. Bon välit ainoaan poikaan ovat etäiset ja paras ystävä asuu kaukana. Pitkiä päiviä rytmittävät lähinnä kotihoidon käynnit. Kun Bon voimat hiipuvat, alkaa keskustelu siitä, mitä koiralle pitäisi tehdä, ja Sixtenin menettämisen pelko laukaiseen tunteiden ja muistojen vyöryn. Kuinka Bo osaisi osoittaa pojalleen rakastavansa tätä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjailija tutki väitöskirjaansa varten mm. miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Alkusysäyksen kirjalle antoivat isoisän luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnät, jotka hän sattumalta löysi. Kirja oli hieno ja niin paljon ajatuksia herättävä. Kuinka paljon viimeisiä elinvuosiaan elävä ihminen saa päättää, miten hän haluaa ne elää. Kuinka tärkeitä ovatkaan kotihoitajat. Silmät kyynelissä luin viimeiset sivut. 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä: kertomuksia naisista ja miehistä

 

Luin äskettäin Keeganin ensimmäisen kirjan, josta tykkäsin ja siksi lainasin tämänkin. Kirjassa on vain 109 sivua mutta sitä enemmän mietittävää. Kirjaston esittelyteksi:

"Hurjassa nosteessa olevan Claire Keeganin novellikokoelma kertoo teräviä, surullisia ja pelottavia tarinoita naisista, jotka haluavat kaiken, ja miehistä, jotka kaiken vievät.

Hylätty sulhanen matkustaa pitkän työpäivän jälkeen kotiin, kirjailijan ja saksalaisen tutkijan latautunut kohtaaminen Heinrich Böll -residenssissä, naimisissa olevan naiseen kiihkeä syrjähyppy. Kolme tarinaa rakkaudesta, himosta ja petoksesta ekä sukupuolten välisestä kuilusta". Paljon jäi mietittävää.

Hjulström Carin: Pikku murha vain

Kirjan takakannen mukaan tämä kirja on maalaisromanttinen murhamysteeri linnan puutarhassa. Ja sitä hän se on:

"Näyttelijätär Siri Ehrensvärdin loistelias ura vetelee viimeisiään, ja mieskin osoittautui huijariksi. Hän pakkaa tavaransa ja muuttaa Tukholman sykkeestä hulttioveljenpoikansa Antonin maaseutumökkiin pramean linnan naapuriin. Täti päättää panna kuntoon sekä pojan elämän että mökkipihan taimitarhat, mutta linnaseudun asukkaat heittävät kapuloita rattaisiin. Kaiken lisäksi linnan tiluksilta löytyy murhattu mies."

Kirja on mukava, riittävästi tapahtumia ja sitä oli mukava lukea. Hiukan huvitti Sirin ja Antonin kasvihuoneviljelyt. He kokemattomana saivat kukat kukkimaan ja myyntiin. Pitkään puutarhtöitä harrastaneena varmaankin karehdin heidän menestystään! Mutta romaanissahan kaikki on mahdollista.

R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna

Kirjassa eletään 1700 - luvun puoliväliä pääasiassa Janakkalan Hakoisten Kartanossa, jonne jo yli kolmekymppinen Anna Magdalena Lilliebrunni naitetaan viitisen vuotta nuoremmalle äkkiväärälle upseerille Karl Gustaf Ugglalle. Annalla on hyvä lapsuus vaatimattomassa maalaisaateliperheessä. Miniänä Hakoisissa hänellä ei ole mitään arvoa varsinkaan anoppinsa ja kälynsä silmissä. Myös osa piioista, jotka ovat lämmittäneet Karlin vuodetta, kohtelevat miniää yliolkaisesti.

Anna pystyy kuitenkin vuosien mittaan ottamaan paikkansa miehensä tuella ja myös siitä syystä, että hän odottelun jälkeen sai lapsia ja varsinkin kaksi poikaa. Anna poikkeaa monista saman säädyn naisista, sillä hän lukee ja kirjoittaa ja hänellä on omia mielipiteitä. Hän myös ihmettelee ääneen monia varsinkin naisiin kohdistuneita epäkohtia.  

Kirjaa lukiessa voi elää itsekin aatelisten ja heidän palkollistensa elämää ja ihmetellä sitäkin, miten ylellisyystuotteita tuotiin jo silloinkin Euroopasta maalaiskartanoihin. Ja nuoren naisen oli hyvä olla kaunis hyviin naimisiin päästäkseen. Ja miten nuoret naiset olivat usein kauppatavaraa, kun vanhemmat sopivat usein taloudellisista syistä avioliitoista. 

Kirja oli aivan mielenkiintoinen, kuvailevaa tekstiä olisi ehkä saanut olla vähemmän ja tiivistää tekstiä. Mutta siihenkin tottui. Sijoitan tämän kirjaston lukuhaasteen kohtaan Siniväristen elämää. Kirjaa suositteli serkkuni Hilkka. 

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu

 

Enni Mustonen on aloittanut jälleen uuden sarjan, joka kuvaa pohjalaisnaisen elämää 1800- ja 1900 -lukujen taitteessa. Eletään vuotta 1876 Lapualla, jossa tarmokas pastori Johannes valmistautuu hyväsydämisen Aino - vaimonsa kanssa viettämään entimmäistä joula uudessa kappeliseurakunnassaan Kytöjoella. Kesken jouluvalmistelujen lumituiskun keskeltä ovelle ilmestyy nuori huutolaistyttö Hanna, joka hakee pastoria kuolevan isäntänsä luo. 

Pikkupappilassa eletään vaatimattomasti, aivan eri lailla kuin tuossa Hakoisten kartanossa. Siellä on kuitenkin aivan eri lailla lämpöä ihmisten välillä. Sain kirjan ystävältäni Leenalta, jonka lainassa oli vielä aikaa. Jos olisin varannut sen itse, olisin sijalla 74. Varasin keväällä ilmestyvän Pappilan Piika -kirjan ja olen varausjonossa sijalla 202, mutta maltan odottaa. Mustosen kirjat ovat hyvänmielen kirjoja ja samalla saa asiantuntevaa tietoa entisajan suomalaisesta elämästä. Ja siitähän tykkään. Kirjaa lukiessa mietin usein isoisäni ja -äitini elämää, jotka syntyivät vuosina 1885 ja 1887. Siitä voisinkin kirjoittaa jokus oman jutun.

Merkitsin tämän lukuhaasteen kohteeseen Joulunpunaista.

William Golding: Kärpästen herra

Siitä on  62 vuotta, kun olen lukenut tämän kirjan ensimmäisen kerran Tiistenjoen yhteiskoulun äidinkielen tunnilla. Tai paremminkin kuunnellut, sillä meidän piti muistaakseni lukea tunnilla sitä vuorotellen ääneen. Minä eikä moni muukaan pitänyt tästä kirjasta. Kuunteleminen oli yksitoikkoista. Nyt kuitenkin päätin kokeilla, onko tämä tylsä kirja.

Englantilaisia koulupoikia kuljettanut lentokone ammutaan alas toisen maailmansodan aikana. Pojat, 6-12 -vuotiaat pelastautuvat Tyynenmeren autiolle saarelle ilman ainuttakaan aikuista. Pojilla on lämpöä, vettä ja hedelmiä riittävästi ja heillä on alussa aivan mukavaa. Pojat valitsevat itselleen johtajan ja päättävät säännöistä ja työnjaosta. Pikkuhiljaa pojille tulee erimielisyyksiä ja leiri jakautuu kahtia. Nuorimmat pojat näkevät öisin kauheita painajaisia, eivät osaa keskittyä töihin eivätkä vanhemmat pojat välitä heistä. Metsästäjäleiri nauttii villisikojen tappamisesta ja väkivalta heidän keskuudessaan lisääntyy varsinkin heikkoja kohtaan. 

Kirja oli mielestäni aika raaka ja se havahdutti, miten niissä olosuhteissa eri pojat muuttuvat; yksi nauttii väkivallasta, yksi haluaa johtajuutta ja porukan hajoamista. Eniten mietin pienimpien poikien kohtaloa; millaiset jäljet saarella olo jätti. Kirjahan ei ole kuvaus tosielämästä mutta jossain muodossa näinkin voisi käydä. Vaikka kirja herätti paljon ajatuksia, en pitänyt siitä vieläkään mutta ajatuksia se herätti.

Ernest Heminway: Vanhus ja meri

Tämäkin kirja luettiin keskikoulun suomen tunnilla. Siitä oli vain muistikuva, että kirja oli pitkästyttävä. Kuubalainen kalastajavanhus lähtee veneellään jahtaamaan kalansaalista ja hänen mukaansa haluaisi nuori poika, joka muutenkin "katsoo vanhuksen perään". Mies lähtee kuitenkin yksin siimoineen ja syötteineen varhain aamulla. Jossain vaiheessa syöttiin tarttuu iso kala, joka alkaa vetää siima suussaan vanhusta ja venettä kauemmaksi. Tätä jatkuu ehkä pari päivää eikä mies ollut varautunut tällaiseen reissuun; vaatetusta ja vettä liian vähän. Vanhus saa vihdoinkin kalan niin lähelle, että saa sen kalautettua hengiltä mutta kala on niin iso, ettei se sovi veneeseen. Kotimatka alkaa purje nostettuna ja  kala sidottuna veneen kylkeen. Hait kuitenkin huomaavat kalan ja syövät vuorollaan kalaa niin, että siitä on satamaan päästessä jäljellä vain pyrstö ja valtava ruoto. 

Luin kirjan mutta kun mulla ei ole kalastus- eikä veneilytaitoja eikä sitä sanastoa hallussa, paikka paikoin pitkästyin. Mutta tärkeintä oli, että luin nämä kouluaikaiset kirjat.

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

 

Toisen maailmansodan jälkeen pienessä englantilaiskylässä Chawtonissa epätavallinen joukko ihmisiä lyöttäytyy yhteen pelastaakseen Jane Austenin kodin ja perinnön. Näin alkaa kirjan takakannen teksi ja otsikkona "Hyvän mielen lukuromaani kaikille Jane Austen -faneille. Kirjailija Jane Austen on nimenä tuttu ja luulen, että olen lukenut ainakin yhden hänen kirjoistaan nuorena. 

Kirjassa tapaamme Austenin kirjoja rakastavia henkilöitä omine tarinoineen; kylän leskimiestohtori, Austenin suvun perillinen, talon sisäkkö, nuori leski, työmies ja Hollywood -tähti. He perustavat yhdistyksen, jonka tehtävänä on pelasta kirjailijan kotitalo ja mahdollisimman paljon Janeen liittyvää aineistoa. 

Kirja oli minulle hyvän mielen romaani ja tykkäsin! Ja aion lainata kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo. Lukiessa tiedän, tuntuuko tutulta.

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus

Viisi rovaniemeläisperheen poikaa joutui sotaan. Yksi kuoli, toinen haavoittui ja kolmas, kirjailijan isä Kauko Saraste, joutui sotavangiksi. Kaksi muuta pääsivät vähemmällä, mutta perheen huoli pojistaan oli raskas sotavuosina.

Elinaikanaan Kauko Saraste vaikeni puoli vuotta kestäneestä vankeudestaan. Vasta löydettyään myöhemmin isäsä kirjoittaman kertomuksen sotavankeusajasta Petri Saraste ymmärsi, millaisen helvetin hänen isänsä oli käynyt lävitse.

Olen vähän lukenut sodasta ja sodassa taistelleiden elämästä, enkä lainkaan sotavangeista. Petri Saraste toimittajana kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi. Oli aivan mielenkiintoinen kirja.

Katarina Wennestam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Olen viime päivät ollut melko tiiviisti 1896 -vuoden Tukholmassa. Limpun ja ässien leipomisen ajaksi piti tulla kotiin. Uudenvuodenyönä 1896 ompelijatar Hildur löytää kotitalonsa sisäpihalta kuolleen nuoren naisen. Kuolinsyyksi paljastuu laittoman sikiönlähdetyksen seuraukset. Hildurin lisäksi tästä kiinnostuu kolme muuta saman asuinrakennuksen naista, joilla kaikilla on hyvin erilainen tausta. He kaikki alkavat tahoillaan tutkia tapausta, ja nopeasti käy ilmi, että kuolemaan liittyy salailua ja vaikutusvaltaisia miehiä.

Kirja oli kiinnostava ja siinä pääsi aikamatkalle runsaan sadan vuoden taakse. Ja millainen oli naisen asema silloin? Täysin isän tai aviomiehen vallan alla. Parempien perheiden nuoret naiset merkkasivat liinoja ja tarvitsivat esiliinan kaupungille mennessään. Jo hyvin nuoresta heidän kroppansa kiristettiin krinoliinilla niin, että tyttö sai ampiaisvyötärön. Köyhät nuoret naiset näkivät nälkää ja tässäkin heidän tehtävänä oli huolehtia pienimmistä lapsista äidin kuoltua. Ja mitä voi nuori alle 15 -vuotias piikatyttö, jota talon isäntä käytti hyväkseen ja heitti ulos, jos piika alkoi odottaa hänelle lasta. 

Paljon on yli sadan vuoden aikana tehty työtä, jotta meidän naisten asema on se, mikä nyt on. Ei ole aina ollut helppoa. 

Maaliskuu olikin aika vilkas lukukuukausi; olin kolmeen otteeseen Ruotsissa, Irlannissa ja Englannissa, sotavankeudessa ja autiolla saarella, veneessä ja myös Suomessa. Ei voinut hiihtää eikä olla puutarhassa, mutta kirjoja oli!

 Ristiriitaista 

Mulla on jo kova hinku puutarhatöihin vaikkei se oikein vielä onnistu. Maa on roudassa, pinta märkää. Mutta keksin, että voisin poistaa noita hiivatin sammalia perennapenkeistä. Ne viihtyvät meillä, koska on paljon varjoa ja kosteutta.

Tässä penkissä on esikoita, kurjenpolvia ja pionia. Ja sammalta! Googlailin taas kerran, miten noita saisi vähemmäksi. Tulos oli, että lähinnä käsipelillä. Niinpä haravoin nyt eka kerran ja jatkossa taas yritän pitää maan kuohkeana.

Tätä tylsää hommaa tehdessä mietin, miten ristiriitaisia kommentteja esimerkiksi teeveen meteorologit sanovat. Kun on tiedossa lämmin ilmavirtaus, he ovat aivan selvästi ilahtuneita. Toisessa tilanteessa he murehtivat ilmastonmuutosta, joka lämmittää lisää maapalloa. Eikö ole ristiriitaista?

Minä tykkäisin siitä, että lunta olisi vaikka huhtikuun alkupäiviin. Nyt on lumetonta ja maa on ruskea ja likainenkin. Eihän se vihreys vielä tule pitkään aikaan, ei ainakaan meidän korkaudella. Katsellaan tätä tylsää maisemaa.

En minä ole koko aikaa näin pessimistinen. Satuin vain nyt sille päälle. Ja onhan sekin ristiriitaista, kun minulle tehdyn ison leikkauksen jälkeen pitäisi olla vielä aika lailla hissukseen ja silti olen änkeämässä puutarhaan. Eli paraskin puhuja,.

 Ääripäiden aikaa

Tuohon otsikkoon päädyin kun mietin kouluasioita. Meillä kaupunki uhkaa lakkauttaa ainoan kyläkoulun, jolloin oppilaat siirretään kirkonkylän kouluun.

Aloitin kansakoulun vuonna 1956, jolloin me isot ikäluokat olimme jo koulussa. Meidän kyläkoulussa oli niin paljon oppilaita, että meidät ykkös- ja kakkosluokkalaiset laitettiin pieneen "huoneeseen", jossa pulpetit olivat aivan lähekkäin eikä opettajanpöytä sopinut luokkaan. Kakkos-, kolmos- ja nelosluokan sain käydä upouudessa koulussa, jossa oli tilavat ja valoisat kaksi luokkaan 1-4 -luokkalaisille. 

Kun aloitin oppikoulun, Lapuan kirkonkylään perustettiin lukion lisäksi keskikoulu, jonne minäkin halusin, kun serkkulikkakin oli jo siellä. Tämä koulu oli entisessä makeistehtaassa, kun uutta koulurakennusta ei vielä ollut. Kun olin käynyt kaksi luokkaa, kotoa lähempänä olevaan naapurikylään perustettiin Tiistenjoen Yhteiskoulu ja sinne tietenkin menimme. Aloitimme koulunkäynnin meijerin yläkerrassa, josta siirryimme seurakuntatalon kellariin pieneen tilaan. Ei se mikään maakellari ollut ja olihan siellä ikkunakin. Sieltä siirryimme seurakuntatalon pihatupaan, joka taisikin olla paras luokka. 

Kansakoulun ja keskikoulun luokkia oli yhteensä yhdeksän, joista vain kolme luokkaa olin "oikeassa" koulussa. Vaikka opiskelimme väliaikaisissa tiloissa, opimme kuitenkin hyvin.

Nyt elämme toista ääripäätä; meidäkin entisessä kunnassa on 50 vuoden aikana lakkautettu kuusi kyläkoulua. Ja lakkauttamisen syynä se, ettei oppilaita ollut riittävästi. Nyt kaupunkikin kipuilee rahapulan ja alijäämän kanssa. Mietin, saadaanko talous tasapainoon yhden koulun lakkauttamisella, jolloin kuljetuskustannukset lisääntyvät ja koulurakennukset jäävät tyhjilleen eikä niitä voi jättää kylmilleen. Maksaahan sekin. 

Näin tuli singahdettua 70 vuoden taakse ja takaisin tähän päivään. Ja helpotti, kun sai ihmetellä.

 Asuntoja tarjolla mutta kelpaavatko?

Tänään olin apulikkana, kun Mies putsasi 14 linnunpönttöä. Vajaa puolet oli ollut viime kesänä käytössä, talvella sitä useammassa oli lämmitelty. Viime kesänä ihmettelimmekin, kun ei pönttöjen lähellä ollut erityistä vilskettä. Olihan kevät ja kesä kummallisia, kun oli lämmintä ja kylmää aivan väärinä aikoina. Sen huomasi vihannesmaallakin, kun esim. avomaankurkut ja kurpitsat eivät tuottaneet kunnolla satoa. Myös porkkanat itivät hitaasti eikä kasvu meinannut edistyä.

Meillä olisi nyt tarjolla kesäasukkaille riittävästi loma-asuntoja. Mikään niistä ei ole kovassa paahteessa. On aivan pihapiirissä, jos haluavat seurata meidän touhuja. Ja pönttöjä riittää niillekin, jotka haluavat olla metsän siimeksessä. Toivomme, että mahdollisimman moni löytäisi meiltä kesäpaikan. Toki tiedämme, että asuntomarkkinat ovat edelleen aika hiljaisia. Tässä malliksi muutama asunto.

Tämä aika rauhallisella paikalla oleva pönttö on umpipuuta, joka sisään on porattu tai jollain muulla tavalla tehty riittävä asuintila. Aukosta on näkymä omenatarhaan ja heinäladon seinään.

Jos taas asukkaita kiinnostaa vilkkaampi paikka, tämä on aitan päädyssä ja meidän sisääntulotien vieressä. Hyvä näkymä myös kylälle päin ja naapureihin. Tämä on onneksi varattu joka vuosi ja aika varhain.

Olen erittäin ylpeä tästä asunnosta, sillä olen sen tehnyt aivan itse. Toki Mies oli valvojana ja opastajana. Opin aikaisempaa paremmin sahaamaan, naulaamaan ja ruuvivääntimellä ruuvaamaan. Tämä on rauhallisimmassa paikassa näistä kolmesta.

Kukaan tulija ei halua osallistua asuntonäyttöön mutta jos näette jonkun epätoivoisesti etsivän kesäpaikkaa, vinkatkaa käymään meillä.

Se on vain elokuvaa

Katselin eilen Yle ykköseltä Rintamalotta -elokuvaa vuodelta 1956. Ja katselin elokuvaa erilaisin silmin eli mikä ei oikein sovi kuvaan. Nappasin tämän kuvan:

Mitä luulet, saiko Lotta pitää tukkaa tuolla lailla vapaana?? Googletin, mutta en löytänyt lottien hiuksista mitään ohjetta. Lottapuvun piti olla 25 cm lattiasta ja muutenkin vaatetuksesta oli tarkat ohjeet.

 Tuo Vaasan kauppakoululaisten (?) ryhmäkuva on varhaisemmalta ajalta eli 1920 -luvulta ja siinäkin tyttöjen tukat ovat lyhyet tai palmikoituna.

Vanhoista valokuvista löysin tämän kuvan kahdesta lotasta. Vasemmanpuoleisella lyhyet hiukset ja oikealla olevalla Vienolla tukka sidottuna.

 

Tulin siihen tulokseen, että elokuvan tekijät viis veisasivat yksityiskohdista. Mitä mieltä sinä olet? Eihän tämä nyt mikään vakava juttu ole, mutta sainpa jutun aiheen.

 

 

Helmikuun kirjat

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit - Perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain

Kirjailija Minna Eväsoja on asunut vuosi Japanissa ja opiskelllut Takarazukan ja Koben yliopistoissa sekä Urasenken perinteisessä teekoulussa Kiotossa. Hän työskenteli yli 20 vuotta tutkijana akateemisessa maailmassa ja on edelleen pidetty puhuja ja luennoitsija. Japanin vuosinaan hän tutustui moniin naisiin ja heidän elämäänsä.

Kirjan takakannen teksti: "Rakastettu Japanin-tuntija Minna Eväsoja valottaa japanilaisen naisen elämää kuuden dokumentaarisen tarinan kautta. Keskiössä ovat rakkaus ja avioliitto, kumppanin etsiminen, perhearki ja parisuhteen kipupisteet ennen ja nyt. Vanhemmilla on Japanissa tänäkin päivänä sananvaltaa aikuisten lastensa elämään, ja siitä seuraa kirjan tarinoissa sekä komediaa että kärsimystä. Harmonista ulkokuorta painottavassa kulttuurissa kipeät aiheet ovat tabu, mutta kaukaa tullut ulkopuolinen tarkkailija saa tutustua myös tummempiin tunnelmiin. Huumori pilkahtaa, kun suomalainen kertoja joutuu milloin avioliittoneuvojan, milloin esiliinan rooliin."

Kirja on todella mielenkiintoinen ja sitä lukiessa ajattelin, että on hyvä olla suomalainen nainen! Merkitsen kirjan meidän kirjaston kirjahaasteen kohtaan Taiteen värit, koska kirjassa on paljon japanilaisesta taiteesta.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

 

Olin sattumoisin kahden kirjan ajan Japanissa ja tässä kirjassa eletään todennäköisesti tämän vuosituhannen alkua. Mari, nuori nainen istuu öisessä kahvilassa kuluttamassa aikaa. Hänen sisarensa Eri nukkuu jo kaksi kuukautta kestänyttä syvää unta. Sisarukset ovat joutuneet kauas toisistaan mutta Tokion yö tuo yhteen monia kummallisia kulkijoita. Heitä ovat pasunisti, nuori prostituoitu tai tuntihotellissa työskentelevä entinen showpainija.

Kirja oli paikoin minulle vähän outo mutta kiinnostava. En tiedä, mitä siitä kertoisin. Jos haluat lukea lisää Keltainen kirjasto - kirjablogi on hyvä paikka siihen. Jollain kummalla tavalla tykkäsin kirjasta .

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Kirjan takakannessa: "Vuosi on 1859. Priita-Kaisa Seipäjärvi laittaa sukset jalkaan ja lähtee kahden pienen poikansa kanssa pitkälle matkalle Sodankylästä Norjaan. Matkan päämääränä on Pykeija, jossa meren sanotaan kiehuvan turskasta. Priita-Kaisalla on kyky parantaa ihmisiä ja eläimiä, mutta kotona hän on joutunut kirkon kurinpidonkohteeksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Jäämeren rannalla rakkauden kaipuu muuttuu yhä väkevämmäksi- eikä mikään lämmitä niin kuin Askan Mikon syli.

Priita-Kaisa on kirjailijan isoisoisoäiti ja hän on tutkinut esiäitinsä vaiheita ja kirja perustuu ilmeisesti näihin tietoihin. Kirja oli mielenkiintoinen sekä aiheeltaan että tapahtumapaikaltaan. Taas piti ottaa kartta lukemisen tueksi. Tuon ajan pohjoisessa oli jotain "tasa-arvoistakin"; myös mies tuomittiin salasuhteesta ja hän saattoi menettää sakkoina tilansa ja/tai poronsa.

Kirjahaasteen kohtaan: Keltaisen kirjaston kirja

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Miehensä pahoinpitelemä Juni palaa sukutaloonsa norjalaiselle saarelle ja löytää valokuvan isoidistään Teklasta saksalaisen sotilaan rinnalla. Kuka mies oikein on, ja mitä Teklalle tapahtui natsimiehityksen aikana ja sodan jälkeen? Kysymys vie Junin tutkimusmatkalle historiaan ja sukunsa naisten suhteisiin ja salaisuuksiin.

Toisessa aikatasossa seurataan Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy perhe eikä yhteisö.Tekla lähtee sodan päätyttyä ja saksalaisten vetäydyttyä Norjasta Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei ole sitä, mitä he odottivat varsinkin kun kotipaikka kuului Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeseen. Kirjassa oli muutamia samantapaisia tapahtumia kuin joissain aikaisemmissa kirjoissa mutta se oli kuitenkin hyvä lukukokemus. Millaisia kohtaloita ihmiset ovatkaan joutuneet kokemaan toisen maailmansodan aikana ja myös sen jälkeen.

Maija Kajanto: Taatelitalvi

"Löysin" tämän kirjailijan, kun hän oli kirjastossamme kertomassa tuotannostaan. Tämä on hänen Kahvila ja Koivu -sarjan toinen osa. Ensimmäisen kirjan Korvapuustikesä luin aikaisemmin. On helppoa lukea välillä hyvin kirjoitettua kevyttä tekstiä, ei liian makeaa. Edellisessä kirjassa  Krisse muutti pääkaupunkiseudulta mummonsa luo - ja hänen kahvilaansa. Tämä kirja jatkaa Krissen touhuista mm. maalaishotellissa. 

Eleonore Holmgren: Viimeinen kesä

Koditon Adam pakenee huumediileriä ja epätoivoissaan murtautuu Tukholman saaristossa sijaitsevaan taloon. Sieltä hänet yllättää 86 -vuotias Britta, äksy ja määrätietoinen nainen, joka on ilman lastensa lupaa lähtenyt yksin rakkaaseen kesäpaikkaansa.  Britta tarvitsee apua talonpidossa, joten hän antaa Adamin jäädä. Ruokaa ja asuntoa vastaan tämän tulee tehdä lujasti töitä ja totella jokaista Brittan oikkua. Alkuun heidän välillään kipinöi oikein kunnolla, mutta pikkuhiljaa kasvaa ystävyys, joka muuttaa heitä molempia. Kesä on yksi Brittan elämän parhaita.

Monien dekkarien jälkeen tämä kirja oli mukavaa luettavaa. Usein nuoret tulevat paremmin toimeen isovanhempiensa kuin omien vanhempiensa kanssa. Niin tässäkin, vaikkei Adam ollutkaan Brittan lapsenlapsi.

Anders De la Motte: Antiikkikauppiaan kuolema

Tämä kirja on luokiteltu cosy crime -lajiin, jossa väkivalta on vähäistä, mijöö idyllinen. Rikos ratkeaa nokkeluudella ja tunnelma on lämmin sekä kodikas. Ja sellainen kirja onkin. Ja tässäkin ollaan Ruotsissa.

Antiikkimarkkinoiden yhden kojun kauppias löytyy kuolleena ja yksi esine näyttää puuttuvan. Peter Vinston (ärsyttävä vaatteistaan pikkutarkka tyyppi) on sairauslomalla keskusrikospoliisista mutta ajautuu lomapaikassaan täysin erityyppisen rikostutkijan Tove Espingin pariksi. Samalla kun parivaljakko selvittää antiikkikauppiaan kuolemantapausta, Vinstonin ex-vaimon ja tämän aatelismiehen linnassa kuvataan antiikkiohjelmaa televisioon. Riskostutkijoilla alkaa valjeta, miten kaunainen ala antiikkikauppa on.

Tutkijat selvittävät murhan ja myös Vinston lähentyy äitinsä luona asuvaan tyttäreen. Helppolukuinen, kevyt ja mukava kirja.

Kaisu Tuokko: Pimeän hetket

Eletään marraskuuta 2001 Kristiinankaupungissa, jossa Tuokon aikaisempien kirjojen toimittaja Eevi Manner on nuori tyttö. Hän osallistuu ymmärtämättömyyttään pahamaineisiin kotibileisiin. Juhlista lähtiessään hän tapaa Matsin, suomnruotsalaisen pojan, jonka kanssa löytyy heti yhteys. Ilta saa kuitenkin traagisen käänteen, kun yksi juhlijoista katoaa jäljettömiin. Huhut vellovat ja monelle on tärkeämpää suojella omaa tai jonkun muun minetta kuin auttaa poliisia selvittämään kadonneen kohtaloa.

Tämä kirja ei oikein napannut. Aikaisemmista kirjoista, joissa Eevi Manner on jo aikuinen ja rikosten selvittämisestä kiinnostunut toimittaja, tykkäsin enemmän.

Helmikuussa luin normaalia ahkerammin, kun en voinut tehdä oikeastaan muuta kuin neuloa ja lukea. Molemmat harrastukset mukavia.

 Tammikuun kirjat

Aino Kallas on kirjailijana minulle aika vieras. Olen lukenut vain hänen romaaninsa Sudenmorsian, joka outoudessaankin kiehtoi. Kun luin arvostelun tästä kirjasta, varasin kirjan oitis itselleni ja niin oli moni tehnyt ennen minua.

Aino Kallas on suomalainen kulttuuriperheen tytär, joka meni naimisiin virolaisen Oskar Kallaksen kanssa ja muutti Viroon ja jatkoi kirjoittamista. Suomessa häntä pidettiin virolaisena ja Virossa suomalaisena. Aino Kallas asui Tallinnan lisäksi myös Lontoossa, jossa Oskar Kallas oli suurlähettiläänä. Heidän elämänsä oli varsin yläluokkaista. Kun Neuvostoliitto otti Viron valtaansa, Kallakset olivat vaarassa joutua Siperiaan. He pakenivat Ruotsiin ikääntyneinä ja tyhjin käsin. Viroon piti jättää uudehko iso talo kalusteineen ja kirjoineen. 

Vaikka Ruotsi "mainosti" itseään pakolaisia vastaanottavana ystävällisenä maana, Kallas tunsi olevansa toisen luokan kansalainen, joka eli köyhänä pienessä asunnossa ja kaipasi Suomeen. Paluu ei kuitenkaan ollut turvallista, koska Neuvostoliiton valvontakomissio oli edelleen maassa. Myös kirjojen julkaiseminen ei tästä syystä aina onnistunut.

Kirja on kiehtova ja vaikka se on romaani, se toi uutta mielenkiintoista tietoa Aino Kallaksen elämästä. Ja pitihän googlata lisää. Mietin, että yläluokkaisella on varmaan ollut maanpakolaisuus vaikeata köyhänä eikä aina niin toivottuna. Pidin kirjasta. 

Eino Leino: Hymyilevä Apollo

Tämä kirja on valikoima Leinon runotuotannosta ja ollut minulla jo 1970 -luvulta lähtien. Taitetuista lehtien nurkista näkee, että olen sitä vuosien saatossa aina lukenut. Niin tein joulun aikaankin. Ja on hyvä aloitus meidän kirjaston lukuhaasteeseen, jossa kirjaan tulee liittyä joku väri. Tämä kirjan kansi on punainen.

Anni Mustonen: Matriarkka

 Tämä kirja on sarjan Rouvakartanon tarinoita -sarjan kolmas osa, jossa Frugårdin emäntä Hedda Noora kertoo vuosista 1807-1822 Venäjän vallattua Suomen ja miten se vaikutti kartanon ja sen asukkaisen elämään ja myös koko Suomeen. Kaikkien on sopeuduttuva siihen, kun yhteys Ruotsiin katkeaa ja eletään Venäjän keisarivallan alla.

Mustosen kirjoihin on sisällytetty paljon tietoa, millaista elämää on tuolloin eletty, millaista ruokaa laitettu ja miten parannettu kotikonstein sairastuneita. Myös kartanoiden seuraelämän sääntöjä on kuvattu hyvin. Ja miten voidaan tyttäriä naittaa välittämättä nuoren mielipiteestä ja miten naittamista käytetään vaurastumiseen tai nousemiseen arvoasteikossa. 

Tykkäsin kirjasta vaikka kakkososaa Kartanonrouvaa en ole lukenut. Kirjan alussa oli luettelo keskeisistä henkilöistä ja välillä piti tarkistaa, että kenestäkän nyt on puhe. Sitä vartenhan luettelo onkin.

Helppoa ja mielenkiintoista luettavaa.

Anders de la Motte ja Måns Nilsson: Kesäparatiisin murhat

Kirjaston kirjavinkkauksessa oli viime vuonna aiheena hyvänmielen kirjat ja tämä dekkari oli yksi vinkki. Jos dekkari voi olla hyvänmielen kirja niin sitä tämä oli. Kirjassa ei murhilla mäsäilty vaan seurattiin kahden täysin erilaisen rikostutkijan yhteistyötä ja muita kirjan henkilöitä. Ruotsissa syntynyt ja Amerikassa asunut kiinteistövälittäjä Jessien Andersson löydetään kuolleena juuri valmistuneessa hulppeassa talossa, jonka rakentamista vastusti suuri joukko paikallisia asukkaita. 

Kokenut tukholmalainen komisario Peter Vinston lomailee paikkakunnalla ja alkaa selvittää murhaa paikallisen rikoskonstaapeli Tove Espingin kanssa. He käyvät toistensa hermoille mutta selvittävät murhan ja myös muita esiin tulleita juttuja.  Tykkäsin kirjasta!

Ira Jänis-Isokangas: kohtalona gulag: suomalaiset 1930 -luvun Neuvostoliitossa

Lama ja poliittinen vaino ajoivat tuhannet suomalaiset pakenemaan Neuvostoliittoon 1930 -luvulla. Laittomasti rajan ylittäneet joutuivat paperittomina ja vailla kansalaisuutta pakkotyhön: kolhooseihin, rakennuksille ja metsätyömaille. Kirjassa kerrotaan tutkimustiedon kautta näkymän suomalaisten loikkareiden elämästä gulag-järjestelmassä. Leireille, erityisasutuskeskuksiin ja työmaille joutui poliittisten vastustajien ja rikollisten lisäksi aivan tavallisia ihmisiä. Heidän kirjeistään ja kertomuksistaan paljastui synkkä kuva leirituomion saaneiden arjesta ja Stalinin vuosien1937-38 suuren terrorin kauhuista.

Suomalaisten kohtalo oli karu, mutta säilyneet tarinat kertovat myös siitä, miten ihmiset selvitäkseen pitivät yhtä ja auttoivat toisiaan.

Kirja perustuu tutkimustietoon ja siinä kerrottiin paljon naapurin senaikaisesta byrokratiasta ja tilastotietoja leirien määristä jne. Tämä kirja jäi minulta kesken.

Valerie Perrin: Sunnuntain unohdetut

 

Tämä kirja on kirjailijan esikoisteos ja suomennettu toisen kirjan eli Vettä kukille jälkeen. Tämän Vettä kukille luin jo aikaisemmin ja tykkäsin siitä.

Justine Neige, 21 v asuu isovanhenpiensa luona pikkukylässä Ranskan maaseudulla ja käy töissä vanhainkodissa. Siellä hän pitää seuraa erityiseti sunnuntain unohdetuille - niille asukkaille, joiden luona kukaan ei käy. Erityisen kiintynyt hän on Heleneen, jonka elämää ovat värittäneet sekä suuri rakkaus että sodan tuhovoima. Justine kirjaa ylös Helenen muistoja, jotka vuorottelevat kirjassa Justinen oman tämän päivän elämän kanssa. Ehkä Helenen muistot innostavat Justinea myös selvittämään oman perheen ja suvun salaisuuksia.

Tykkäsin kirjasta ja miten mukavasti kirjoitetaan tavallisesta arjesta ja Justinen ajatuksista.