Toukokuun kirjat

Orvokki Autio: Timanttihäät

Päätin ottaa kirjan silloin tällöin omasta kirjahyllystä ja tämä on sellainen. Vuonna 1970 julkaistu kirja sijoittuu pääasiassa Ylistaroon. Kirjan keskushenkilö on kolme-neljätoistavuotias Kristiina, joka asuu ompelijaäitinsä ja Asko-veljensä kanssa taloudellisesti vaatimattomissa oloissa. 

Kristiinan vanhemmat ovat eronneet aika varhaisessa vaiheessa ja isä on hänelle hyvin vieras. Tyttö huomaa tarkkanäköisenä, miten joissain perheissä suhtaudutaan aika nurjasti avioerolapsiin. Mutta Kristiina pitää puolensa.  Ompelijaäidin lapsen ei joidenkin mielestä pitäisi mennä oppikouluun. Tyttö seuraa myös kirkkoherran vaalia, jossa heränneet ja evankeliset haluavat "oman" papin. Kirjan loppupuolella Kristiinan isä kuolee ja äiti kertoo hänelle eron syyn: isä oli täysin äitinsä vallassa ja miniä sai huonon kohtelun. Siksi liitto päättyi.

Oli aivan mielenkiintoista lukea tämä kirja ja havaita, miten tarkkaan Autio kuvaa etelä-pohjalaiselämää 1960 -luvun maaseudulla.

Miia Siistonen:  Harri Henttinen - sieluni värit

Meidän Eepos -kirjastojen kuvaus kirjasta:
"Vesilahden värikkään kirkkoherran henkilökuva ja kasvutarina omannäköiseksi persoonaksi tulemisesta.
Harri Henttinen tunsi jo lapsuudessaan, että hän on tyttö pojan ruumiissa. Ongelmat alkoivat, kun koulussa piti opetella olemaan poika muiden poikien joukossa - se oli välillä suoranaista helvettiä. Aikuisiän kynnyksellä Harri löysi samanhenkisiä ihmisiä, jotka hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän on. Pitkä tie itsensä löytämiseksi saattoi alkaa.
Teini-iässä Henttinen kohtasi Jumalan, ja se tuntui siltä "kuin joku olisi sytyttänyt valot sisimpään". Hän päätti ryhtyä opiskelemaan papiksi. Tie seurakuntaan oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mutta hän löysi paikkansa kirkossa ja on nyt pidetty pappi Vesilahdella.

Lohjalainen Miia Siistonen on pitkän linjan toimittaja. Hän työskentelee nykyisin Otavamedian naistenlehdissä. Kirjaa varten Siistonen seurasi lähietäisyydeltä Harri Henttisen työtä ja elämää Vesilahdella."
Varsinkin kirjan alkuosa oli mielenkiintoinen ja saattoi aavistaa, millaista on ollut nuoren Harrin elämä. Kun ensimmäisen kerran näin kuvan hänestä, olin kyllä ihmeissäni. Nyt ajattelen, että on hänellä rohkeutta olla oma erikoinen itsensä. Täytyypä katsoa Yle Areenasta Papisto -ohjelma, jossa hän on yksi neljästä papista.

Erin Litteken: Ukrainan kadonneet tyttäret

 

Luin aikaisemmin Littekenin Kiovan muistojen kirjuri - kirjan ja tämä kirja jatkaa samojen perheiden tarinaa. Kirjan alussa piti miettiä, kuka kukin on mutta pikkuhiljaa se muistui.

Kirjassa eletään kesää 1941 itäisessä Ukrainassa. Puna-armeijan vetäydyttyä saksalaissotilaat marssivat maalaiskyliin ja kaupunkeihin. Alussa ihmiset ottivat saksalaiset hyvin vastaan, kun ajattelivat olojen parantuneen mutta joutuivat pettymään.

Teini-ikäisen Liljan ystävät liittyvät yksi toisensa jälkeen vastarintaliikkeeseen. Sinne hän ei ehdi, kun hänet määrätään pakkotyöhön Saksaan tekemään sotatarvikkeita raskaalla työllä, vähällä ravinnolla ja hyvin ankeilla olosuhteissa. Pakkotyöhön määrätään myös hänen serkkunsa Slavkon. Kyyditysmatkalla he ottavat mukaansa Haljan, joka on myös kaapattu pakkotyöhön.

Kirjassa seurataan näiden kolmen nuoren ja perheen matkaa vuoteen 1947 saakka, jolloin he ovat monien vaikeuksien jälkeen päässeet pakolaisleireille ja aloittamaan uutta elämää.

Kirjan tapahtumat ovat raskaita ja välillä toivottomia mutta kirjailija vie kuitenkin heidän elämäänsä eteenpäin niin, että haluaa tietää, mitä heille tapahtuu. Kirjaan on sisällytetty samalla ukrainalaisten historiaa toisen maailmansodan ajalta. Olen tullut näin tietämään, miten Neuvostoliitto ja Saksa ja aikaisemmin myös Puola ovat tappaneet, kiduttaneet väkeä ja vieneet heiltä kodit ja mahdollisuudet elämiseen. Ja edelleen sama jatkuu. Toivottavasti Ukraina saa pysyä itsenäisenä valtiona, jossa ihmiset saavat elää rauhassa.

Talon ulkomaalaus ja puutarhatyöt veivät ajan ja iltaisin ei enää jaksanut lukea niinkuin talviaikaan. 

 Kiirettä pitää!

Useamman vuoden harkinnan jälkeen päätimme maalata talo ulkopuolelta. Homma alkoi valkoisten (?) ikkunoiden vuorilautojen homepesulla. Ensin homeliuoksen levitin pensselillä ja huuhtelin pienellä kastelukannulla. 

 

 

Mutta sitten työ tekijäänsä neuvoi. Otimme käyttöön puutarharuiskun huuhteluun ja ostimme toisen liuosta varten. Jopa työ edistyi. 

Hämmästyin kun minua ei yhtään huipanut, ei tässä eikä tosi pitkillä tikoilla. Ei tainnut Miestäkään huipata.

 

Saimme vuokrata lähes naapurista nostimen, jolla saa nuo räystäslaudat pestyä ja myös maalattua. Eilen aloitimme seinien maalauksen Miehen keittämällä punamultamaalilla, värinä Falun. Kökkäläisiä eli talkoolaisiakin oli jo, nuorin viisivuotias. Lisä ei pahaa tee. Kökkäläisille on talkoovakuutus varmuuden vuoksi.

Tavoitteena on saada ulkomaalaus valmiiksi juhannukseen mennessä. Saapi nähdä, kuinka tämä vanhapari jaksaa.

Huhtikuun kirjat

Anu Kuistiala ja Arja Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin

 

Välillä luin ja välillä kuuntelin tätä todella mielenkiintoista kirjaa, jonka takakannen tekstiä tässä:

"Porttikiellon Venäjälle saaneen Arja Paanasen tarkkanäköiset ja hauskat kertomukset kuvaavat niin arjen kommelluksia kuin paljastavat naapurimaan häikäilemättömän pelin.

Ilta-Sanomien palkitun toimittajan yli 30 vuoden kokemukset Neuvostoliitosta ja Venäjältä näyttävät valtavan maan koko kirjon Siperiasta Pietariin ja kansalaisten arjesta aina Kremlin ytimeen. Samalla hänen juttumatkansa ja kertomuksensa piirtävät tarkan kuvan siitä, kuinka Neuvostoliiton romahdusta seurannut vapautumisen huuma hiipui ja teräksinen valta alkoi kiristää otettaan kaslalaisista."

Kirjaa kuunnellessa hämmästelin Arja Paanasen uskallusta tehdä ulkopuolisen silmin vaarallisiakin juttumatkoja ja miten hän tavoitti tavallisen venäläisen ihmisen. Se on järkyttävintä, miten vähän tavallisilla ihmisillä on arvoa näiden suurien päättäjien silmissä. 

Antti Tuomainen: Tappokeli

Ilmari Nieminen on raskaan postin lajittelija, eronnut, melkein rahaton, joka haluaa ostaa tyttärelleen pianon. Hän saa kuitenkin työkaverinsa kautta sivuansion sohvankuljettajana ja sohvan pitää viedä Kilpisjärvelle. Hän saa ajettavakseen vanhan Thames -pakettiauton ja koska hänellä on asiaa Ilomantsiin ja Vaasaan, kertyy aika lailla kilometrejä. Matkaseuraksi osuu Antero Kuikka, jonka kanssa hän pelasi lapsena jalkapalloa. Koska kirja on jännäri, matkan varrella häntä alkaa seurata kaksi autoa;  Ladalla  ajavat kommunistit Anneli ja Erkki, jotka saisivat sohvan myynnillä rahaa vallankumoukseen. Pikkurikollinen Otto kaahaa Saab 96:lla ja myös hänellä on rahankiilto silmissä, tosin ilman aatetta. 

Ilmarin seikkailu sijoittuu vuoteen 1982 ja siinä soitetaan puhelinkopeista, soitetaan jukeboxeista ja käytetään pahvisia bussin sarjalippuja. Matkan varrella koetaan takaa-ajoja ja väijytyksiä ja ammuskeluakin. Ja kylmää ja nälkää. Kirja on hauskakin ja kertoo myös ystävyyden merkityksetä. Tässä ei tämän enempää, kannattaa lukea.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Olen jo pitkään tiennyt tämän kirjan olevan olemassa mutta ajattelin, ettei klassikoksi mainittu kirja voisi olla kiinnostava. Ja miten väärässä olinkaan!

Kirjassa eletään Alabamassa Maycombin pikkukaupungissa joskus 1930 -luvulla. Kahdeksanvuotias Scout asuu isänsä Atticuksen ja veljensä Jemin kanssa. Heidän talouttaan hoitaa uskollinen Calburn, joka on mustaihoinen. Scout on tuittupäinen, oikean ja väärän eroa opetteleva poikatyttö. Toisin kuin monet muut, hän ei ole vielä oppinut tuomitsemaan ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Kun hänen isänsä saa tehtäväkseen puolustaa oikeudessa mustaa nuorta miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, kaupungin asukkaat näyttävät todelliset värinsä.

Kirjan takakannessa todetaan, että se on yksi amerikkalaisen nykykirjallisuuden kulmakivistä ja yksi rakastetuimmista klassikkoromaaneista kautta maailman. Kirjan kertoja on tämä tarkkasilmäinen Scout, jonka näkökulmasta edetään tapahtumista toiseen. 

Onneksi luin edes nyt, vaikka olen osannut lukea jo yli 70 vuotta!

A.J. Finn: Nainen ikkunassa

 

Lastenpsykologi, tohtori Anna Fox kärsii pahasta torikammosta (agrofobiasta), eikä hän pysty lähtemään kotinsa ulkopuolelle. Vahvat psyykelääkkeet hän ottaa merlot-punaviinillä. Kumpiakin enemmän kuin mitä lääkäri määrää! Hänen päiväohjelmaansa kuuluvat vanhojen mustavalkoisten trilleriklassikoiden katsominen ja naapuruston tarkkailu ja kuvaaminen.

Vastapäätä asuvia uusia asukkaita seuratessaan hän näkee murhan, jota eivät poliisit ja häntä hoitavat lääkäritkään usko. Kirjassa avataan pikkuhiljaa tapahtumia, jotka johtivat Annan sulkeutumiseen kotiinsa. Kirjaa lukiessa mietin mahdollisia syyllisiä ja mitä Annalle oli aikaisemmin tapahtunut. Välillä mietin myös, oliko Anna nähnyt murhan vai harhoja. Nämä selviävät, kun luet kirjan.

Tämä oli mulle aika erikoinen kirja; en oikein pitänyt siitä mutta pakko oli lukea. Aika lailla häiritsivät kirjailijan käyttämät kielikuvat: "väsymys tulee lumivyörynä", "hampaani tarttuvat puheeseen, kipinöitä sataa suustani kkun olisinpurrut sähköjohtoa, ja ääneni poksahtaa kuin sulake, räjähtää." Tiedän, että moni tykkää kuvailevasta tekstistä mutta se ei ole mun juttu. Taitaapi vaikuttaa se, että olen lähes koko työurani aikana kirjoittanut tiukkaa asiatekstiä.

Mielenkiinnolla odotan, miten muut lukupiiriläiset kommentoivat tätä kirjaa.

Raija Oranen: Punaisten kukkien puutarha

"Häikäisevä historiallinen romaani herättää henkiin Suomen varhaiset vuosikymmenet." Näin kirjan takakannen alku. Insinööri Edwin Allenilla on ollut neljä vaimoa, kuusi lasta ja riittävät ansiot. Hän on rautateiden rataosapäällikkö Mikkelissä, jossa on iso talo ja huvila Saimaan rannalla. Kirjassa eletään vuodesta 1899 jatkosodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Herrojen klubi on Edwinille tärkeä paikka, jossa käsitellään maan asioita ja kuullaan usein päätoimittaja Viljakaisen (tuttu sukunimi!) usein niin osuneita päätelmiä tulevaisuudesta. Pidin kirjan historiakuvauksesta mutta olisi sitäkin voinut tiivistää, sillä kirjassa oli 506 sivua. Viimeiset 100 sivua sotakuvauksista luin selaillen. 

Edwinin yksityiselämässä tapahtuu, kun vaimoja kuolee ja löytyy uusi rinnalle. Ajalle tyypillisesti vaimo, keittäjä ja piika huolehtivat arjen sujumisesta niin ettei miehen tarvitse kotonaan kuin "olla vaan". 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Kirjailija oli minulle aivan vieras mutta kannen tekstin mukaan hän on saanut mm. Finlandia-Junior -palkinnon. Tämä Suomaa on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Itse en valinnut tätä vaan se on toukokuun lukupiirin kirja. Ja hyvä niin, koska kiinnostuin ensin sen vuoksi, että kirjan tarina ulottuu neljänsadan vuoden taakse.

Sotamies Matts tulee Pohjanmaan asumattomalle alueelle ja alkaa raivata itselleen uudistilaa. Pikkuhiljaa uusien sukupolvien myötä tilasta tulee Nevabackan sukutila.  Tilalla eletään luonnosta ja sen kanssa, tehdään loputtomasti työtä. Hyvin vahvana kulkee mukana myyttiset eläimet ja luonnonhenget. Kirjassa kuljetaan kohti 2000 -lukua eri henkilöiden kautta, joista jokainen liittyy Nevabackan tilaan. Minua kiehtoi erityisesti se, miten suohaltija kulki mukana. 

Tykkäsin kirjasta hyvin paljon. Tarinoiden mukana kuljetettiin myös Suomen historian tapahtumia pohjanmaan syrjäkylän näkökulmasta. Suosittelen lämpimästi.

Maija Kajanto: Sitruunakevät

 

Tämä kirja on Kahvila Koivu-sarjan neljäs osa, josta olen tainnut lukea pari kirjaa ennen tätä. Päähenkilöt Krisse Kivimaa ja Tommi ovat viettäneet vuoden Kroatiassa, jossa molemmat olivat töissä. He palaavat Keski-Suomeen ja toteavat, että entinen kahvila on tosiaan entinen. Se on huonosti hoidettu pitseria. Krissen rakas mummo kuolee äkillisesti ja se tuo surun lisäksi yllättäviä asioita. 

Kirja on helppolukuinen ja aivan mukava välillä ottaa kevyesti.

 Kun vaan saa aikaiseksi...

Monta juttua tulisi tehtyä ja moneen paikkaan mentyä, kun vain saisi aikaiseksi. Mutta kun kotona on niin mukava olla, sanoo tällainen puoli-introvertti. Onneksi meillä on aktiivisempi tytär, joka pyytää äitinsä mukaan sinne, minne ei itse tulisi lähdettyä.

Tytär kysyi viime viikolla, lähdenkö hänen kanssaan kuuntelemaan elokuvamusiikkia. Lupasin ja sunnuntaina olimme Seinäjoki -salissa kuuntelemassa Seinäjoki Symphonic Bandin elokuvamusiikkia Seinäjoki-salissa. Olin lumoutunut, liikuttunut ja kaikkea muuta kuunnellessani neljääkymmentäviittä puhallinsoittajaa. Tämä orkesteri on Etelä-Pohjanmaan musiikkiopiston puhallinorkesteri.

En muista, olenko katsonut näitä elokuvia mutta silti ne olivat vaikuttavia.

 Kotimatkalla mietimme, miten paljon elokuvassa merkitsee musiikki. Ilmankos mykkäelokuvien aikaan teattereissa pianistit soittivat taustamusiikkia.

Iltapäivästä tuli sellainen fiilis, että täytyy lähteä useamminkin kotoa ulos ja nauttimaan!

 Kaavoihin kangistunut ja vanhanaikainen?

Tuota otsikkoa tuumin ja tulin siihen tulokseen, että se pitää jossain määrin paikkansa, leipomisessa varsinkin. Mulla on muutama vakio leivonnainen ja niitä olen tehnyt pitkään. Ykköspaikkaa pitää 

Unelmatorttu, jota lastenlapset sanovat välillä Untuvatortuksi ja Unikkotortuksi. Olen saanut ohjeen 14 -vuotiaana 4H-neuvojalta (silloin maatalouskerho) eli 62 vuotta sitten. Vakiotoivomus heidän synttäreilleen.

Tänään tein Hannan omenatorttua, jonka ohje on ollut Kodin Kuvalehdessä 1970 -luvulla.

Parhaat piparkakut ovat keskikoulun kotitaloustunnilta. Äidiltä Hyvät ässät.  Leilan maustekakku 1980 -luvulta.

Ruuista pisimpään olen tehnyt äidin reseptillä piimävelliä, Valion mainoksen smetanakalaa ja Yhteishyvän makaronipataa. Toki muitakin ruokia. Kaikkein tylsintä on, kun pitää "keksiä", mitä keittäisin. Miehestäkään ei ole apua. Hän ehdottaa aina "Jotain helppoa".

Meillä oli kolme pojanpoikaa (4-10v) yökylässä. Ennen heidän kotiin lähtöä söimme kuoriperunat ja jauhelihasoosin sekä runsaasti salaattia ja Railan limppua, joka maistui kaikille.

Kurkku kukkii!

Alkuvuonna luin netistä ikkunakurkuista, joita kasvatetaan sisätiloissa ikkunalla. Ja saadaan satoa aikaisemmin kuin kasvihuoneesta. Innostuin heti ideasta, kun tuntuu ettei nuo kaupan kurkut maistu hongalta ei haavalta. Ei maistu, kun kesäisin saamme syödä itse kasvatettuja kurkkuja, niitä 10-15 -senttisiä, joissa on makua ja rapsakkuutta. 

Minulla oli kolme kasvihuonekurkun siementä ja niinpä kylvin ne maaliskuun alkupuolella kahteen ruukkuun. Ja tänään aukesi ensimmäinen kukka. Ja kurkun tukena vanha pitkä kudinpuikko, joka jäi toimettomaksi kun otin pyöröpuikot käyttöön.

Nyt mielenkiinnolla seuraan, saammeko satoa. Jos onnistuu, ensi kevääksi olen tilannut Mieheltä riittävän leveän ikkunalaudan, jossa kurkut saavat paremmin valoa. 

 Oli asiaa rautakauppaan

Meidän kirkonkylällä on monipuolinen rautakauppa, mikä alkaa jo olla harvinaisuus. Pikkuhiljaa kaupat vähenevät. Viime viikolla mulla oli sinne aivan omaa asiaa enkä käynyt kyselemässä vaikkapa aitatolppia. Nuorimies oli tiskin takana ja tiedusteli mitä asiaa. Sanoin, että mulla on malli täällä taskussa. Niinpä otin mallit esiin:

Jaa, kauroja. Niinpä. Kysyin, että tietääkö hän mun pojan. Hiukan empi ja jatkoin, että sillä on pitkä ponihäntä. Jo tiesi. Kerroin, että jos poika tulee hakemaan jyviä, sano sille että äitees haki jo. Toista asiakasta nauratti, kun muisti oman äiteensä. Hänellä oli ollut asiaa äidilleen, joka oli töissä. Oli mennyt työpaikalle ja huikannut, että onko äitee täällä. Oli kuulemma ollut. Sanoi, että olihan äidillä nimikin, jota olisi voinut käyttää.

Miksipä ostin 2 litraa kauroja (tuli 3 litraa)? Tein kolmelle pojanpojalle joululahjaksi kauratyynyt, joita he käyttävät kipeisiin jalkoihin. Pojat ovat kovia liikkumaan ja kasvavia. Ei mikään ihme, että jalkoja pakottaa. Olin laittanut tyynyihin liian vähän kauroja, kun ajattelin, että taipuvat paremmin jalan mukaan. Olivat tainneet mennä hiukan kasaankin. Eivätkä lämmittäneetkään riittävästi.

Avasin tyynyt ja lisäsin kauroja. Nyt pysyvät kauemman lämpiminä ja ryhdissäänkin. Hyvä niin.

Ulko-oven puolukkakranssi oli jo aikansa elänyt ja piti poistaa. Mulla oli tilalle toinen aikansa elänyt.

Hattu on ollut tarpeellinen pikkupoikien seikkailuleikeissä. Nyt joutaa hetkeksi oveen.

 

Mukavaa huhtikuuta vaikka takatalvea on luvattu. Kevät tullee kuitenkin ajallaan. Hyvä, ettei liian aikaisin.

Se piti vielä kirjoittaa, että blogin kansikuvassa olevilla karhuilla on nimetkin: Ujo ja Moro.