Ääripäiden aikaa

Tuohon otsikkoon päädyin kun mietin kouluasioita. Meillä kaupunki uhkaa lakkauttaa ainoan kyläkoulun, jolloin oppilaat siirretään kirkonkylän kouluun.

Aloitin kansakoulun vuonna 1956, jolloin me isot ikäluokat olimme jo koulussa. Meidän kyläkoulussa oli niin paljon oppilaita, että meidät ykkös- ja kakkosluokkalaiset laitettiin pieneen "huoneeseen", jossa pulpetit olivat aivan lähekkäin eikä opettajanpöytä sopinut luokkaan. Kakkos-, kolmos- ja nelosluokan sain käydä upouudessa koulussa, jossa oli tilavat ja valoisat kaksi luokkaan 1-4 -luokkalaisille. 

Kun aloitin oppikoulun, Lapuan kirkonkylään perustettiin lukion lisäksi keskikoulu, jonne minäkin halusin, kun serkkulikkakin oli jo siellä. Tämä koulu oli entisessä makeistehtaassa, kun uutta koulurakennusta ei vielä ollut. Kun olin käynyt kaksi luokkaa, kotoa lähempänä olevaan naapurikylään perustettiin Tiistenjoen Yhteiskoulu ja sinne tietenkin menimme. Aloitimme koulunkäynnin meijerin yläkerrassa, josta siirryimme seurakuntatalon kellariin pieneen tilaan. Ei se mikään maakellari ollut ja olihan siellä ikkunakin. Sieltä siirryimme seurakuntatalon pihatupaan, joka taisikin olla paras luokka. 

Kansakoulun ja keskikoulun luokkia oli yhteensä yhdeksän, joista vain kolme luokkaa olin "oikeassa" koulussa. Vaikka opiskelimme väliaikaisissa tiloissa, opimme kuitenkin hyvin.

Nyt elämme toista ääripäätä; meidäkin entisessä kunnassa on 50 vuoden aikana lakkautettu kuusi kyläkoulua. Ja lakkauttamisen syynä se, ettei oppilaita ollut riittävästi. Nyt kaupunkikin kipuilee rahapulan ja alijäämän kanssa. Mietin, saadaanko talous tasapainoon yhden koulun lakkauttamisella, jolloin kuljetuskustannukset lisääntyvät ja koulurakennukset jäävät tyhjilleen eikä niitä voi jättää kylmilleen. Maksaahan sekin. 

Näin tuli singahdettua 70 vuoden taakse ja takaisin tähän päivään. Ja helpotti, kun sai ihmetellä.