Joulukuun luetut kirjat

Jane Harper: Luonnonvoimat

 

"Viisi kollegaa pakkaa reppunsa ja lähtee luontoon hiomaan tiimitaitojaan. Naisporukan keskinäiset suhteet ovat vähintäänkin mutkikkaat, ja ne mutkistuvat entisestään, kun yksi heistä katoaa. Mutta miksi jäljelle jääneet kertovat kaikki katoamisesta erilaisen tarinan? Ja mitä tekemistä kadonneen naisen kanssa on keskusrikospoliisin Aaron Falkilla, jonka on nyt kiiruhdettava erämaan sydämeen?"

Näin kirjan takakannessa eikä dekkarista voi oikeastaan muuta kertoakaan. Tytär suositteli kirjoittajan Kuiva kausi -kirjaa, josta tykkäsin ja luin sen marraskuussa. Luonnonvoimat oli myös mielenkiintoinen kirja. Vaikka tämä on kirjastossa dekkarien osastolla, paljon siinä on ihmissuhteista työpaikoilla ja perhe-elämän vaikeuksista.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Tämä kuuluu niihin kirjailijoihin ja kirjoihin, joita olen karttanut. Nyt kuitenkin meidän Eläkeliiton lukupiirin vetäjä Merja laittoi minutkin lukemaan Haahtelaa. Pitkään se oli odottamassa lukuvuoroa yöpöydällä. 

Kirjan minä on nelikymppinen mies ja perhoskerääjä, joka matkustaa Yorkshiren rannikolle kirjeystävänsä Sergein luo maalaamaan akvarelleja harvinaisista perhosista. Hän pelkää pian kuolevansa ja haluaa jättää perinnöksi kirjan perhosista. Sergei on huomattavasti miestä vanhempi Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti ja juutalainen, joka Pariisin kautta päätyy Englantiin.

Päähenkilö maalatessaan muistelee samalla suhdettaan vanhempiinsa ja nuoruuden rakkauteen. Äiti oli pitkään mielisairaalassa, jossa mies tutustui siellä olleeseen nuoreen Saaraan, jonka kanssa ystävyys säilyi pitkään. 

Kirja kiehtoi ja se piti lukea kokonaan. Mietin, pidinkö siitä vai en. Kirjassa oli minulle liikaa pohdintoja asioista, jotka eivät avautuneet tai en jaksanut pysähtyä ja miettiä niitä tarkemmin.Mulle kun juoni on kirjassa tärkein.

Ann Cleeves: Kiven varjo

 

Olen lukenut Cleevesin Vera Stanhope -kirjat mutta tätä Shetlanti -sarjaa en ole tainnut aikaisemmin lukea. Muutaman jakson olen teeveestä katsonut. Kirjan päähenkilö Jimmy Perez on muuttanut uuden perheensä kanssa Orkeneysaarille, jossa asuu hänen hyvä lapsuudenystävänsä Archie. Mies löydetään kuolleena läheltä entisiä arkeologisia kaivauksia. Saarilla on pitkä historia ja myös arkeologiset löydökset liittyvät rikosten selvittelyyn. Eivätkä murhat tähän lopu.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joita pitäisi muistaa. Onneksi kirjan alussa on kartta saarista. Epäiltyjä on paljon ja tekijän motiivit viittaavat vahvasti noihin löydöksiin. Mutta onko se motiivi?

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Lukupiirit innostavat lukemaan kirjoja, joita en itse lainaisi kirjastosta. Onneksi lukupiirin vetäjä Merja oli valinnut tämän 116 -sivuisen kirjan tammikuun piiriin. Joulun alle oli tämä kirja oikein nappiosuma.

Kirjassa eletään vuoden 1985 jouluviikkoa irlantilaisessa pikkukaupungissa. 

Noin nelikymppinen Bill Furlong kuljettaa asiakkailleen pääasiassa hiiltä mutta muutakin poltettavaa. Hänellä on hyvä vaimo ja neljä tytärtä sekä työntekijöitä firmassaan. Bill vie hiiliä luostariin, missä hän tapaa nuoren tytön, joka on "sijoitettu" luostarin pesulaan, kun on saanut aviottoman lapsen. Bill järkyttyy tytön kohtalosta ja saa hänet asetumaan kirkkoa ja tuomitsevaa ilmapiiriä vastaan. Ja koko kaupunki toivoo, ettei kukaan puuttuisi luostarin nunnien toimintaan ja elämä jatkuisi ennallaan. 

Billin äiti oli 16 -vuotias, kun hän sai aviottoman lapsen. Bill ajattelee, että se olisi ollut hänen äitinsäkin kohtalo, ellei piikomispaikan rouva olisi antanut äidin ja lapsen jäädä tilalleen. 

Kirja oli hieno, kertoo irlantilaisen herkän ja ymmärtäväisen ja ajattelevan miehen ja hänen perheensä elämästä. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

 

Luin takavuosina Niemen kirjan Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä ja tykkäsin. Siksi lainasin Niemen uusimman kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1930 -luvulle pääosin Pajalaan Tornionjokilaaksoon Ruotsin puolelle. Kirjan veljekset Wilhelm ja Eino saavat hyvin erilaiset eväät elämäänsä; Wilhelm saa vauraan kotitalon, on merkittävä mies paikkakunnalla ja vielä lestadiolaissaarnaaja ja Eino pahaisen torpan ja epäonnistuu toimissaan ja löytää uskonsa kommunismista.

Maaseudun torpparit ja muu työväki nousee vaatimaan oikeuksiaan tietyömaan rakentamisen yhteydessä. Raskasta työtä nälkäpalkalla tekevät miehet menevät lakkoon. Siinä jokainen valitsee puolensa. Myös kansallissosialismi nousee ja tulehduttaa sukulaisuussuhteita. Kirja alkaa kuitenkin siitä, kun vuonna 2017 suota kaivettaessa kaivinkoneen kauhaan tulee ruumiin jäänteitä. Tässäkin kirjassa eletään eri aikatasoissa ja kirjaa lukiessa mietin, mitenkähän tuo löytö liittyy muihin kirjan tapahtumiin. Selitys löytyy aivan tarinan lopussa. 

Eräässä kirja-arvostelussa ihmetellään sivujuonnetta, jossa kerrotaan Einon tyttärenpojan ja tämän tyttären kyvystä ennustaa eli nähdä mm. kuolemia etukäteen. Se oli kuitenkin aivan mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on 510 sivua, ehkä hiukka vähempikin olisi riittänyt mutta mielelläni luin.

Harri Harju: Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

 

Tämän vuaren viimmeeseksi kiriaksi sopii parahultaasesti tämä satukiria, jota mun kortesjärvinen likkakaveri Hannele kehuu. Ja kehuu vaikka likka on Kuhumoosista ja käyny koulunsa Jämsäs. Toki se on asunu tääläpäin ja muutaman vuasikymmenen.

Täs kirias on meille kaikille tuttuja satuja meirän murtehella. Täs on yksi sivu sarusta kolome piäntä porsasta.

 

...  ja Rinsessa Ruususesta

Mua on tuata murtehen säilymistä haitannu se, kun koko tyäaikani oon joutunu kirioottamahan kiriakiälellä. Ei sinne passannu tuallaasta teherä. Mun äitee on ensimmääsenä puhunu rauman murtehella eikä sille ollu tarttunu kaikkia pohojalaasia sanoja vaikka asuu täälä kualemaansa saakka. Ja kotona äitee puhuu palio enemmän kuin isä, etteivät tosivanahat sanat jäänehet päähäni.

Mutta oli tosi hauska lukia nuata satuja. Joku meinas, notta taisi olla vaikiaa kiriottaa näin muttei se ollu. Jostaki nuata sanoja vaan pulupahti.

Vilikasta Uutta Vuotta! Lukemattomia kirioja piisaa!

 

Lapsuuden mieliohjelma teeveessä?

Lehdissä ja teeveessä on kyselty mm. lapsuudenajan hienoimpia piirrettyjä ja elokuvia. Pysähdyin kysymyksen ääreen ja alkoi naurattaa. Minun lapsuuteni ajoittuu pääasiassa 1950 -luvulle, ja varmaan aika harva meidän kotonurkalla edes tiesi, mitä sana televisio tarkoittaa. 

Eli ei ole 50 -luvulta televisiomuistoja. 60 -luvulta on paljonkin. Naapurit hankkivat teeveen ennen meitä ja niinhän me istuimme illat siellä ja katsoimme tuli sitten mitä ohjelmaa tahansa. Ja meitä "vieraita" piisasi. Ei ollut perheellä omaa ilta-aikaa. Pakkohan oli vanhempien hankkia meillekin töllöttimen, ettei aina oltu naapurissa. Kun se oli uusi, tuli jääkiekon MM-kisat ja katsoin muistaakseni lähes kaikki. Katsoin vaikken ymmärtänyt pelistä mistään enkä edes tykännyt siitä. Mutta sain katsoa teeveetä!!

Entäs mieliohjelmista?

Ei tiedetty joulun suositusta Lumiukko -piirretystä. Mutta kerran vuodessa raittiusviikolla meidän koululle tuli raittiussihteeri näyttämään rainoja. Siksi Dia-kuvia silloin sanottiin. Ja oli se jännää, kun luokka oli lähes pimeä ja seinälle heiteltiin kuvia. Joskus esitettiin jopa lyhyt piirroselokuva ja sillä ihmeellä pärjättiin pitkään.

Entäs nyt?

Ohjelmaähkyä.

Jotain on ennallaan; on kirjoja ja kirjastoja. Ja kirjastot ovat kehittäneet maksuttomia palvelujaan loistavasti. On omatoimiaika, kirjavaraukset, kaukolainat ja monta muuta palvelua. Hyvä näin.

 Jouluaatto 2025

Jouluvalmistelut ja jouluaika vievät ajatukset usein lapsuuteen, niin myös nyt. Valitsin tuon Kotilieden joululehden ja muistelin, mitä äitini kertoi joulusta 76 vuotta sitten eli kolme vuotta tuota lehteä myöhemmin.

Äitini kertoi, että tuo joulu oli kaikkein mieleenpainuvin. Hän vietti sen minun kanssani synnytyslaitoksella, jossa oli vain yksi toinen äiti ja vauva. Oli rauhallista ja kätilöt ehtivät jutella äitien kanssa. Toki kotona odotti 3,5 -vuotias poika, mies, pappa ja miehen täti. Ja huusholli- ja navettatyöt tietenkin. Mutta se joulu oli hänen joulunsa. Minä en siitä muista mitään.

Enkä muista sitäkään, että minut vietiin välipäivänä pappilaan kasteelle ennen kotimatkaa. Olin niin pieni huutava rääpäle, että vietiin kasteelle, jos sattuisin kuolemaan. Onneksi en tiennyt näistä arveluista. Siitähän olisi voinut vaikka menettää elämänhalunsa?

Pappilassa minulle annettiin nimeksi Mirjami Elina, mutta ensin minä olin vain vauva ja kun seuraava syntyi, pappani alkoi kutsua minua Elinaksi. Koulun ekaluokalla harmittelin, kun en sanonut nimekseni Mirjamia, kun en tykännyt Elinasta. Vasta yli kakskymppisenä, kun hain virkatodistuksen opiskelua varten, näin, että virallinen nimeni onkin Mirjami Eliina - kahdella iillä! Etunimien järjestyksen vaihdoin heti, kun etunimilaki tuli voimaan. Ja Eliina olen väestörekisterissä ja nyt usein muutoinkin. Ja tykkään nimestäni. Jutusta tuli nyt turhan itsekeskeinen.

Mutta nyt aattona olemme käyneet haudalla, kuunnelleet Joulurauhan julistuksen, olleet joulusaunassa ja pian laitamme ekan jouluruuan. Sitten käymme molempien lasten perheissä seuraamassa joulupukin vierailua ja viimeiseksi menemme vielä kotikirkkoni Tiistenjoen hautausmaalle "tapaamaan" omaisia ja tuttuja kyläläisiä. Siellä on myös ensimmäistä joulua minua nuorempi veljeni, joka kuoli keväällä. Toinen "pikkupojista" on ollut jo yli 20 vuotta.

Rauhallista Joulua teille kaikille ja toivorikasta Uutta Vuotta!

 Kassajonon terveysasema

Ruokakaupan kassajonossa tulee usein katseltua, mitä iltalehtien etusivut sinä päivänä tarjoavat. Paljon hömppää on mutta melkein terveysasema.

 

Monta kertaa on muka helppoja ja vaikuttavia konsteja. Ja jos tulee itseä kiinnostava juttu, se on tietenkin maksumuurin takana. Terveysalan lehtiä kun kaupataan, sanon, että jos luen ne tarkkaan, minulle tulee aivan uusia tauteja entisten lisäksi. Enkä tilaa. Toki tiedän, että moni saa sitä kautta avun.

Näistä tuli mieleen, että mitähän tekisi kirjahyllyssä oleville lääkärikirjoille. Eipä niille ole ollut käyttöä moneen vuosikymmeneen. Voisi ehkä pikkutenavien kanssa katsella kuvia ihmisen kropasta. Pitääpä kurkata, löytyisikö sopivia.

Edelleen mottonani on arkkiatri Arvo Ylpön opetus: Kohtuudella kaikkea. Joulun alla ja pyhinä tuo kohtuus pakkaa unohtua.

 

Eihän tätä "Leilan kakkua" voi syömättä jättää. Ohjeen antoi aikoinaan veljen vaimo Leila. 

 Tällainen leipomapäivä

Huomasimme, että edellisestä leivinuunin lämmityksestä oli kulunut jo puolitoista vuotta. Kun nyt sattui henki olemaan päällä, se päivä oli tänään tiistaina. Leivän leipominen ja paistaminen leivinuunissa on korkean tason tiedettä ja matematiikkaakin. Miten saa uunin oikean lämpöiseksi juuri silloin, kun leivät ovat kohonneet. Ei ole helppoa. Ja nyt halusin leipoa kunnon ruisleipää. Tässä tulos. Ei muistuta millään lailla Kotiruoka -kirjan kuvia. Vähän naurattaakin, kun katson. Mutta hämmästelin, kun niistä tuli aivan syötäviä.

Tuttavani Raijan neuvosta hain taikinatiinun edellispäivänä aitasta sisälle. Laitoin sinne vettä ja ruisjauhoja ja annoin sen olla yön yli. Taikina ei poreillut, koska tiinussa ei ollut riittävästi vanhaa taikinaa. 

Seuraavaksi piti miettiä, mihin aikaan alkaa uunin lämmitys ja taikinan teko. Siihen meillä on useita laskelmia. Tässä vaiheessa muistelen aina äitäni, joka leipoi joka viikko noin 20 leipää ja arvioi uunin lämmön laittamalla käden uunin "ilmaan" ja niin hän tiesi, onko paistamisen aika. Me tarvitsemme mittarin ja nämä laskelmat.

Lisäsin taikinan juureen vettä, hiivaa, ruisjauhoja, suolaa ja vähän hiivaleipäjauhoja. Taikina oli yhdistelmä äidin ohjetta, netistä löytämäni eteläpohjalaisen ruisleivän ja myös Kotiruoka-kirjan ohjetta eli lähes omasta päästä. Tein mielestäni sopivan taikinan mutta kun aloin leipoa, huomasin, että liian löysää tein. Sain leivät leivottua ja jätin kohoamaan. Ongelmana oli, että kohonneet leivät olivat liian pehmeitä; osa leivistä ei suostunut menemään suorana leipälapioon vaikka Mies on taitava tuikkaamaan lapion leivän alle. Olin tehnyt muutaman liian suuren leivän eiväkä ne sopineet leipälapioon ja osa taikinasta jäi roikkumaan. Niinpä halkaisin leivät ennen uuniin vientiä. 

Ennen leipiä paistoimme kuumassa uunissa pitsan ja kropsun eli pannukakun. Ja jälkilämmössä lihaa. Ei hassumpi päivä. On hyvä, kun saa jatkaa opettelua.