Joulukuun luetut kirjat

Jane Harper: Luonnonvoimat

 

"Viisi kollegaa pakkaa reppunsa ja lähtee luontoon hiomaan tiimitaitojaan. Naisporukan keskinäiset suhteet ovat vähintäänkin mutkikkaat, ja ne mutkistuvat entisestään, kun yksi heistä katoaa. Mutta miksi jäljelle jääneet kertovat kaikki katoamisesta erilaisen tarinan? Ja mitä tekemistä kadonneen naisen kanssa on keskusrikospoliisin Aaron Falkilla, jonka on nyt kiiruhdettava erämaan sydämeen?"

Näin kirjan takakannessa eikä dekkarista voi oikeastaan muuta kertoakaan. Tytär suositteli kirjoittajan Kuiva kausi -kirjaa, josta tykkäsin ja luin sen marraskuussa. Luonnonvoimat oli myös mielenkiintoinen kirja. Vaikka tämä on kirjastossa dekkarien osastolla, paljon siinä on ihmissuhteista työpaikoilla ja perhe-elämän vaikeuksista.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Tämä kuuluu niihin kirjailijoihin ja kirjoihin, joita olen karttanut. Nyt kuitenkin meidän Eläkeliiton lukupiirin vetäjä Merja laittoi minutkin lukemaan Haahtelaa. Pitkään se oli odottamassa lukuvuoroa yöpöydällä. 

Kirjan minä on nelikymppinen mies ja perhoskerääjä, joka matkustaa Yorkshiren rannikolle kirjeystävänsä Sergein luo maalaamaan akvarelleja harvinaisista perhosista. Hän pelkää pian kuolevansa ja haluaa jättää perinnöksi kirjan perhosista. Sergei on huomattavasti miestä vanhempi Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti ja juutalainen, joka Pariisin kautta päätyy Englantiin.

Päähenkilö maalatessaan muistelee samalla suhdettaan vanhempiinsa ja nuoruuden rakkauteen. Äiti oli pitkään mielisairaalassa, jossa mies tutustui siellä olleeseen nuoreen Saaraan, jonka kanssa ystävyys säilyi pitkään. 

Kirja kiehtoi ja se piti lukea kokonaan. Mietin, pidinkö siitä vai en. Kirjassa oli minulle liikaa pohdintoja asioista, jotka eivät avautuneet tai en jaksanut pysähtyä ja miettiä niitä tarkemmin.Mulle kun juoni on kirjassa tärkein.

Ann Cleeves: Kiven varjo

 

Olen lukenut Cleevesin Vera Stanhope -kirjat mutta tätä Shetlanti -sarjaa en ole tainnut aikaisemmin lukea. Muutaman jakson olen teeveestä katsonut. Kirjan päähenkilö Jimmy Perez on muuttanut uuden perheensä kanssa Orkeneysaarille, jossa asuu hänen hyvä lapsuudenystävänsä Archie. Mies löydetään kuolleena läheltä entisiä arkeologisia kaivauksia. Saarilla on pitkä historia ja myös arkeologiset löydökset liittyvät rikosten selvittelyyn. Eivätkä murhat tähän lopu.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joita pitäisi muistaa. Onneksi kirjan alussa on kartta saarista. Epäiltyjä on paljon ja tekijän motiivit viittaavat vahvasti noihin löydöksiin. Mutta onko se motiivi?

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Lukupiirit innostavat lukemaan kirjoja, joita en itse lainaisi kirjastosta. Onneksi lukupiirin vetäjä Merja oli valinnut tämän 116 -sivuisen kirjan tammikuun piiriin. Joulun alle oli tämä kirja oikein nappiosuma.

Kirjassa eletään vuoden 1985 jouluviikkoa irlantilaisessa pikkukaupungissa. 

Noin nelikymppinen Bill Furlong kuljettaa asiakkailleen pääasiassa hiiltä mutta muutakin poltettavaa. Hänellä on hyvä vaimo ja neljä tytärtä sekä työntekijöitä firmassaan. Bill vie hiiliä luostariin, missä hän tapaa nuoren tytön, joka on "sijoitettu" luostarin pesulaan, kun on saanut aviottoman lapsen. Bill järkyttyy tytön kohtalosta ja saa hänet asetumaan kirkkoa ja tuomitsevaa ilmapiiriä vastaan. Ja koko kaupunki toivoo, ettei kukaan puuttuisi luostarin nunnien toimintaan ja elämä jatkuisi ennallaan. 

Billin äiti oli 16 -vuotias, kun hän sai aviottoman lapsen. Bill ajattelee, että se olisi ollut hänen äitinsäkin kohtalo, ellei piikomispaikan rouva olisi antanut äidin ja lapsen jäädä tilalleen. 

Kirja oli hieno, kertoo irlantilaisen herkän ja ymmärtäväisen ja ajattelevan miehen ja hänen perheensä elämästä. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

 

Luin takavuosina Niemen kirjan Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä ja tykkäsin. Siksi lainasin Niemen uusimman kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1930 -luvulle pääosin Pajalaan Tornionjokilaaksoon Ruotsin puolelle. Kirjan veljekset Wilhelm ja Eino saavat hyvin erilaiset eväät elämäänsä; Wilhelm saa vauraan kotitalon, on merkittävä mies paikkakunnalla ja vielä lestadiolaissaarnaaja ja Eino pahaisen torpan ja epäonnistuu toimissaan ja löytää uskonsa kommunismista.

Maaseudun torpparit ja muu työväki nousee vaatimaan oikeuksiaan tietyömaan rakentamisen yhteydessä. Raskasta työtä nälkäpalkalla tekevät miehet menevät lakkoon. Siinä jokainen valitsee puolensa. Myös kansallissosialismi nousee ja tulehduttaa sukulaisuussuhteita. Kirja alkaa kuitenkin siitä, kun vuonna 2017 suota kaivettaessa kaivinkoneen kauhaan tulee ruumiin jäänteitä. Tässäkin kirjassa eletään eri aikatasoissa ja kirjaa lukiessa mietin, mitenkähän tuo löytö liittyy muihin kirjan tapahtumiin. Selitys löytyy aivan tarinan lopussa. 

Eräässä kirja-arvostelussa ihmetellään sivujuonnetta, jossa kerrotaan Einon tyttärenpojan ja tämän tyttären kyvystä ennustaa eli nähdä mm. kuolemia etukäteen. Se oli kuitenkin aivan mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on 510 sivua, ehkä hiukka vähempikin olisi riittänyt mutta mielelläni luin.

Harri Harju: Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

 

Tämän vuaren viimmeeseksi kiriaksi sopii parahultaasesti tämä satukiria, jota mun kortesjärvinen likkakaveri Hannele kehuu. Ja kehuu vaikka likka on Kuhumoosista ja käyny koulunsa Jämsäs. Toki se on asunu tääläpäin ja muutaman vuasikymmenen.

Täs kirias on meille kaikille tuttuja satuja meirän murtehella. Täs on yksi sivu sarusta kolome piäntä porsasta.

 

...  ja Rinsessa Ruususesta

Mua on tuata murtehen säilymistä haitannu se, kun koko tyäaikani oon joutunu kirioottamahan kiriakiälellä. Ei sinne passannu tuallaasta teherä. Mun äitee on ensimmääsenä puhunu rauman murtehella eikä sille ollu tarttunu kaikkia pohojalaasia sanoja vaikka asuu täälä kualemaansa saakka. Ja kotona äitee puhuu palio enemmän kuin isä, etteivät tosivanahat sanat jäänehet päähäni.

Mutta oli tosi hauska lukia nuata satuja. Joku meinas, notta taisi olla vaikiaa kiriottaa näin muttei se ollu. Jostaki nuata sanoja vaan pulupahti.

Vilikasta Uutta Vuotta! Lukemattomia kirioja piisaa!

 

Lapsuuden mieliohjelma teeveessä?

Lehdissä ja teeveessä on kyselty mm. lapsuudenajan hienoimpia piirrettyjä ja elokuvia. Pysähdyin kysymyksen ääreen ja alkoi naurattaa. Minun lapsuuteni ajoittuu pääasiassa 1950 -luvulle, ja varmaan aika harva meidän kotonurkalla edes tiesi, mitä sana televisio tarkoittaa. 

Eli ei ole 50 -luvulta televisiomuistoja. 60 -luvulta on paljonkin. Naapurit hankkivat teeveen ennen meitä ja niinhän me istuimme illat siellä ja katsoimme tuli sitten mitä ohjelmaa tahansa. Ja meitä "vieraita" piisasi. Ei ollut perheellä omaa ilta-aikaa. Pakkohan oli vanhempien hankkia meillekin töllöttimen, ettei aina oltu naapurissa. Kun se oli uusi, tuli jääkiekon MM-kisat ja katsoin muistaakseni lähes kaikki. Katsoin vaikken ymmärtänyt pelistä mistään enkä edes tykännyt siitä. Mutta sain katsoa teeveetä!!

Entäs mieliohjelmista?

Ei tiedetty joulun suositusta Lumiukko -piirretystä. Mutta kerran vuodessa raittiusviikolla meidän koululle tuli raittiussihteeri näyttämään rainoja. Siksi Dia-kuvia silloin sanottiin. Ja oli se jännää, kun luokka oli lähes pimeä ja seinälle heiteltiin kuvia. Joskus esitettiin jopa lyhyt piirroselokuva ja sillä ihmeellä pärjättiin pitkään.

Entäs nyt?

Ohjelmaähkyä.

Jotain on ennallaan; on kirjoja ja kirjastoja. Ja kirjastot ovat kehittäneet maksuttomia palvelujaan loistavasti. On omatoimiaika, kirjavaraukset, kaukolainat ja monta muuta palvelua. Hyvä näin.

 Jouluaatto 2025

Jouluvalmistelut ja jouluaika vievät ajatukset usein lapsuuteen, niin myös nyt. Valitsin tuon Kotilieden joululehden ja muistelin, mitä äitini kertoi joulusta 76 vuotta sitten eli kolme vuotta tuota lehteä myöhemmin.

Äitini kertoi, että tuo joulu oli kaikkein mieleenpainuvin. Hän vietti sen minun kanssani synnytyslaitoksella, jossa oli vain yksi toinen äiti ja vauva. Oli rauhallista ja kätilöt ehtivät jutella äitien kanssa. Toki kotona odotti 3,5 -vuotias poika, mies, pappa ja miehen täti. Ja huusholli- ja navettatyöt tietenkin. Mutta se joulu oli hänen joulunsa. Minä en siitä muista mitään.

Enkä muista sitäkään, että minut vietiin välipäivänä pappilaan kasteelle ennen kotimatkaa. Olin niin pieni huutava rääpäle, että vietiin kasteelle, jos sattuisin kuolemaan. Onneksi en tiennyt näistä arveluista. Siitähän olisi voinut vaikka menettää elämänhalunsa?

Pappilassa minulle annettiin nimeksi Mirjami Elina, mutta ensin minä olin vain vauva ja kun seuraava syntyi, pappani alkoi kutsua minua Elinaksi. Koulun ekaluokalla harmittelin, kun en sanonut nimekseni Mirjamia, kun en tykännyt Elinasta. Vasta yli kakskymppisenä, kun hain virkatodistuksen opiskelua varten, näin, että virallinen nimeni onkin Mirjami Eliina - kahdella iillä! Etunimien järjestyksen vaihdoin heti, kun etunimilaki tuli voimaan. Ja Eliina olen väestörekisterissä ja nyt usein muutoinkin. Ja tykkään nimestäni. Jutusta tuli nyt turhan itsekeskeinen.

Mutta nyt aattona olemme käyneet haudalla, kuunnelleet Joulurauhan julistuksen, olleet joulusaunassa ja pian laitamme ekan jouluruuan. Sitten käymme molempien lasten perheissä seuraamassa joulupukin vierailua ja viimeiseksi menemme vielä kotikirkkoni Tiistenjoen hautausmaalle "tapaamaan" omaisia ja tuttuja kyläläisiä. Siellä on myös ensimmäistä joulua minua nuorempi veljeni, joka kuoli keväällä. Toinen "pikkupojista" on ollut jo yli 20 vuotta.

Rauhallista Joulua teille kaikille ja toivorikasta Uutta Vuotta!

 Kassajonon terveysasema

Ruokakaupan kassajonossa tulee usein katseltua, mitä iltalehtien etusivut sinä päivänä tarjoavat. Paljon hömppää on mutta melkein terveysasema.

 

Monta kertaa on muka helppoja ja vaikuttavia konsteja. Ja jos tulee itseä kiinnostava juttu, se on tietenkin maksumuurin takana. Terveysalan lehtiä kun kaupataan, sanon, että jos luen ne tarkkaan, minulle tulee aivan uusia tauteja entisten lisäksi. Enkä tilaa. Toki tiedän, että moni saa sitä kautta avun.

Näistä tuli mieleen, että mitähän tekisi kirjahyllyssä oleville lääkärikirjoille. Eipä niille ole ollut käyttöä moneen vuosikymmeneen. Voisi ehkä pikkutenavien kanssa katsella kuvia ihmisen kropasta. Pitääpä kurkata, löytyisikö sopivia.

Edelleen mottonani on arkkiatri Arvo Ylpön opetus: Kohtuudella kaikkea. Joulun alla ja pyhinä tuo kohtuus pakkaa unohtua.

 

Eihän tätä "Leilan kakkua" voi syömättä jättää. Ohjeen antoi aikoinaan veljen vaimo Leila. 

 Tällainen leipomapäivä

Huomasimme, että edellisestä leivinuunin lämmityksestä oli kulunut jo puolitoista vuotta. Kun nyt sattui henki olemaan päällä, se päivä oli tänään tiistaina. Leivän leipominen ja paistaminen leivinuunissa on korkean tason tiedettä ja matematiikkaakin. Miten saa uunin oikean lämpöiseksi juuri silloin, kun leivät ovat kohonneet. Ei ole helppoa. Ja nyt halusin leipoa kunnon ruisleipää. Tässä tulos. Ei muistuta millään lailla Kotiruoka -kirjan kuvia. Vähän naurattaakin, kun katson. Mutta hämmästelin, kun niistä tuli aivan syötäviä.

Tuttavani Raijan neuvosta hain taikinatiinun edellispäivänä aitasta sisälle. Laitoin sinne vettä ja ruisjauhoja ja annoin sen olla yön yli. Taikina ei poreillut, koska tiinussa ei ollut riittävästi vanhaa taikinaa. 

Seuraavaksi piti miettiä, mihin aikaan alkaa uunin lämmitys ja taikinan teko. Siihen meillä on useita laskelmia. Tässä vaiheessa muistelen aina äitäni, joka leipoi joka viikko noin 20 leipää ja arvioi uunin lämmön laittamalla käden uunin "ilmaan" ja niin hän tiesi, onko paistamisen aika. Me tarvitsemme mittarin ja nämä laskelmat.

Lisäsin taikinan juureen vettä, hiivaa, ruisjauhoja, suolaa ja vähän hiivaleipäjauhoja. Taikina oli yhdistelmä äidin ohjetta, netistä löytämäni eteläpohjalaisen ruisleivän ja myös Kotiruoka-kirjan ohjetta eli lähes omasta päästä. Tein mielestäni sopivan taikinan mutta kun aloin leipoa, huomasin, että liian löysää tein. Sain leivät leivottua ja jätin kohoamaan. Ongelmana oli, että kohonneet leivät olivat liian pehmeitä; osa leivistä ei suostunut menemään suorana leipälapioon vaikka Mies on taitava tuikkaamaan lapion leivän alle. Olin tehnyt muutaman liian suuren leivän eiväkä ne sopineet leipälapioon ja osa taikinasta jäi roikkumaan. Niinpä halkaisin leivät ennen uuniin vientiä. 

Ennen leipiä paistoimme kuumassa uunissa pitsan ja kropsun eli pannukakun. Ja jälkilämmössä lihaa. Ei hassumpi päivä. On hyvä, kun saa jatkaa opettelua. 

 Marraskuun kirjani

Kaija Vähäsöyrinki: Maan nälkä. Etelä-Pohjanmaalta Nivalaan

Joissain aikaisemmissa sukututkimukseen liittyvissä artikkeleissa kerrottiin, miten paljon Etelä-Pohjanmaalta muutti 1900 -luvun alkupuolella Keski-Pohjanmaalle, josta varakkaammat ostivat maatilan mutta suurin osa raivasi pellot itselleen yleensä soista. Selasin meidän seurakunnan muuttaneita vv. 1904-1918, jolloin noin 100 henkilöä muutti pääasiassa Oulaisiin mutta myös naapuripitäjiin. Kirjassa on kerrottu hyvin tarkkaan Nivalaan muuttaneiden elämää. 

Etelä-Pohjanmaalta muuttaneet olivat usein maatalon nuorempia poikia, jotka halusivat omaa maata, kun vanhin poika pääasiassa sai kotitalon. Myös torpparit ja mäkitupalaiset tavoittelivat omaa maata.

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

Tässä jatkoa viime kuun kirjoihin eli Runotytön toinen osa. Emilia on päässyt oppikouluun niinkuin kääntäjä nimittää koulua. En tiedä, voiko kanadalainen vastaava koulu olla tämän niminen? Voi tai ei niin sinne Emilia pääsi. Hän halusi asumaan yhdessä ystävänsä Ilsen kanssa mutta joutui ankaran ja epäluuloisen Ruth-tädin taloon.

Kirjassa on onnen hetkiä mutta Emilia kokee vastoinkäymisiä oppilaiden kateuden ja kylän ahdasmielisyyden vuoksi. Lukiessa ajattelinkin, että viime vuosisadan alkukymmenillä on varsinkin tyttöjen ja nuorten naisten elämässä ollut tiukat rajat, joita olisi tullut noudattaa. Tämä tyttöpari ei aina noudattanut. 

Tärkeintä Emilialle on kuitenkin kirjoittaminen. En kirjoita tämän enempää, koska te Runotytön "löytäneet" tiedätte, millaista Emilian elämä kouluaikaan oli.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 

Edellisessä jutuissa kerroinkin, että olin kuuntelemassa Kajantoa kirjastossamme ja tykkäsin hänen tyylistään kertoa urastaan ja kirjoistaan. Tämä Korvapuustikesä on ensimmäinen hänen kirjoistaan, jonka luin.

Helsingissä ruokamediassa työskentelevä Krisse saa siitä kyllänsä, otta lopputilin ja lähtee mummonsa luo Keski-Suomeen ja mummon kahvilaan. Mummo on telonut jalkansa ja Krisse tulee kuin taivaan lahjana hänen avukseen ja pian vastaamaan koko kahvilasta. Koska Krisse on koulutukseltaan kokki, hän tuo uusia tuulia kahvilaan ja tutustuu uudelleen entiseen poikaystäväänsä ja myös nuoreen mutta varattuun kunnanjohtajaan. 

Kirjan takakannessa todetaan, että kirja on ahmimiskirjallisuutta viihdenälkäisille. Kahvila Koivu -sarjaan on tullut vielä kaksi osaa, jotka varmaan jossain vaiheessa luen. Kirja oli mielestäni hyvää viihdekirjallisuutta, ei imelä, sisältää myös muutaman hyvän ruokareseptin.

Jane Harper: Kuiva kausi

 

"Kiewarran kaupunki Australiassa kärsii vuosisadan pahimmasta kuivuudesta. Kahteen vuoteen ei ole satanut ja koko kaupunki on kuin painekattila. Lopulta katastrofaalinen kuivuus johtaa Hadlerin perheen raakaan surmaan. Poliisi Aaron Falk saapuu hautajaisiin vastentahtoisesti. Vuosia sitten Kiewarrassa tapahtui jotakin, minkä seurauksena Aaron ajettiin ulos kaupungista. Ja nyt tuo jokin pakottaa Aaronin jäämään tutkimaan tapausta."

Näin kirjan takakannessa. Koska tämä on dekkari en kerro juonta mutta ei tuo surma suoraan johtunut kuivuudesta vaan aivan muusta. Pikkukaupungissa muistetaan edelleen kahdenkymmenen vuoden takaiset kuolemat ja päätellään syylliset. Asukkaat tuntevat toisensa ja osan salaisuuksista. 

Tämä oli ensimmäinen lukemani Harperin kirja ja tykkäsin. Pysyin hyvin "kartalla" ja piti myös kartasta katsoa, missä päin maata tuo pikkukaupunki on. Se on itärannikolla pohjoisosassa Papua Uusi-Guinean suuntaan. 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Kirjan takakannen tekstiä: "Nils Vik on tavallinen mies, jolla on yksinkertainen työ: hän ajaa kyytivenettä vuonolla, kuljettaa kaikenlaisia ihmisiä matkalla kuka minnekin. Mutta tänään hän ajaa reitillä vihoviimeistä kertaa, sillä on hänen pitkän elämänsä viimeinen päivä. Tänä viimeisenä päivänä hän palaa muistoihinsa ja käy läpi kaiken sen, mitä on elämässään rakastanut - ihmiset, hetket, maisemat."

Tämä on niitä kirjoja, jotka voisi olla omassa hyllyssä ja jonka voisi lukea uudelleen ilman kiirettä. Mulla kun on aina juoni tärkeää. Meni hetken, että huomasin Nilsin kuljettavan kuolleita ihmisiä, joita hän oli työssään tavannut. Mukana viimeisellä matkalla oli Luna-koira, joka oli kuollut nuorena rekan alle mutta jonka kanssa oli hyvä jutella. Nils ottaa jokaisen matkalaisen heidän laituristaan ja vie päätepisteeseen. Välillä hän muistelee rakasta vaimoaan Martaa ja heidän kahta lastaan. Tuntien kuluessa Nils käy läpi elämänsä ja venekyytiensä kohokohtia ja kipupisteitä. Illan pimennyttyä asiat on käsitelty ja Nilsin viimeinen päivä päättyy.

Kirja oli hieno.

L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään

Kirjan takakannen teksti kertoo:

"Emily Starr on varttunut nuoreksi aikkauiseksi. Hän menestyy kirjoittajana ja saattaa pian kutsua itseään kirjailijaksi. Emily kihlautuu, mutta voiko läheinenkään ihminen ymmärtää hänen tarvetta kirjoittaa? Onko parempi elää yksin, jos se, jota sisimmässään tietää rakastavansa, on lupautunut toiselle. "

Ties miten monta kertaa olen lukenut tämän trilogian, tiedän, että Emily löysi tähtensä.

Satu Rämö: Tinna

 

Tinna on Hildur -sarjan viides osa ja olen lukenut kaikki edelliset. Olin varausjonossa 29. mutta onneksi sain ystävältäni Leenalta pikalainan loppuviikon luettavaksi. Kirja on nopealukuinen ja mielenkiintoinen.

Tinna on kirjan päähenkilön rikostutkija Hildur Runarsdottirin, äidin nuorin sisko. Kun Hildur oli lapsi, hänen vanhempansa kuolivat ja Tinna otti äidin roolin. Tinna on muistaakseni nuorena sokeutunut ja sinkku, jolla on kumppani Ivar. Ikääntyessään Tinna on alkanut selvittää, miksi hänen sisarensa Hulda lähti Kööpenhaminaan ja sieltä Färsaarille. 

Syksyllä kerätään lampaita vuorilla ja siellä tehdään järkyttävä löytö: korppien nokkima naisen ruumis. Hildur löytää yhtäläisyyksiä aikaisemmin löytyneeseen kuolleeseen naiseen ja siirtyy selvittämään rikoksia Länsivuonolta Reykjavikiin. Siellä hän joutuu tekemään yhteistyötä entisen miesystävän kanssa, joka oli jättänyt hänet aikoinaan.

Kirjassa palataan Tinna -tädin menneisyyteen vuoteen 1975, jolloin Islannin naiset lakkoilivat ja vaativat palkkatasa-arvoa. 16 -vuotias Tinna on mukana mielenosoituksessa ja kaipaa isosiskoaan Huldaa, joka lähti työnhakumatkalle Kööpenhaminaan.

Dekkarista on hankala kertoa, kun en halua paljastaa liikaa. Jos olet tykännyt Rämön kirjoista, tämäkin kannattaa lukea. Siitä huolimatta, että Hesari toteaa, että dekkari on tasapaksu viihdetuote ja syvällisempää sisältöä kaipaaville kirja ei tarjoa paljon. Kirjasähkökäyrä -blogissa kirjaa kuitenkin kiitellään. Niinhän se on, että yks tykkää yhdensorttisesta ja toinen toisenlaisesta. Minä tykkäsin.

 Joululta alkaa tuntua

Selailin päiväkirjaani ja huomasin, että pari vuotta sitten olen tähän aikaan tehnyt lanttu- ja maksalaatikot pakasteeseen. Ja aina liian paljon. Niinpä tilasin tuttavaltani Sirkalta laatikot, joten siltä osin joulu voikin jo tulla. Porkkanalaatikot teen itse. Olen sopivasti laiskistunut.

Joulua enteilee ulko-ovikin.

Ei se aivan itsestään tullut.

 

Viisi ja puoli metriä pitkän köynnöksen tekemiseen meni tunnin verran mutta havujen keräämiseen ei tunti riittänyt. Onneksi löysimme metsän, jossa oli kaadettu ja karsittu kuusia ja niitä oksia saa ottaa ilman maanomistajan lupaa. Näin sanoi Mies ja olin samaa mieltä. Ei ollut kuivaa hommaa, kun räntäsateessa napsimme 20-30 -senttisiä oksia kolme Ikean isoa kassillista. No, saimme ulkoilmaa.

Köynnöksen kiinnitykseen meni aikaa; verstaassa kiersimme valot köynnökseen, Mies nosti ylös eikä valot syttyneet. Jossain vaiheessa oli johto vaurioitunut eikä auttanut muuta kuin hakea uudet. Ja köynnös alas ja valojen kierto ja uudelleen ylös. Mutta kannatti. 

 Kummallinen isänpäivälahja

Eilinen juhlapäivä on ohi ja meidän pakastimen ovessa on onnittelukortit viideltä lastenlapselta. Täytekakku, ässät ja pullat on syöty ja raparperimehu juotu.

 

Mikä on lahja, jonka antaja antaa mutta saaja ei oikeastaan saa sitä?

 Oli minullakin suunnitelmissa muistaa Miestä vaikkei hän mun isä olekkaa. Lauantaina aioin Keskisen kyläkaupasta ostaa raaputusarpoja, jotka ovat aina toivottuja lahjoja. Eipä ostaminen onnistunutkaan, kun minulla ei ole veikkauskorttia. 

Isänpäiväaamulla pyysin Miehen mukaan meidän Nesteelle, josta ostin arvat. Miestä tarvittiin siihen, että hän näytti korttiaan. Mies näytteli yllättynyttä. Viime vuonna tytär osti arvat ja joutui sitten hakemaan isälleen noin viiden euron voiton. 

Raaputusarpalahja on se kummallinen lahja; minä annoin lahjan, mies raaputti eikä yhtään voittoa tullut.

Se on loppu nyt....

... tarkoitan puutarhatöitä. Perjantaina veimme viimeiset haravointijätteet jäteasemalle ja oli hyvä laittaa vaatteet pesukoneeseen. 

Alkuvuoden suunnilleen maaliskuusta alkaen alan odottaa puutarhaan pääsyä ja lokakuussa jo kyllästyttää. Tällaista vuodenkiertoa. Puutarhurit suosittelevat, että on hyvä jättää lehdet ja perennoiden varret talveksi maahan mutta siihen emme suostu. Meille on ilmaantunut yllättäen ja pyytämättä kotiloita emmekä halua niille sopivia talvehtimispaikkoja. 

Pari viikkoa sitten kolme isointa lastenlasta 6-10 v olivat meillä haravointihommissa täydellä ylöspidolla. "Työ" aloitettiin kattilallisella riisipuuroa. Mumma, pikkumummo ja minä kuulemma teemme parempaa riisipuuroa kuin heidän äitinsä! Olemme ylpeitä. Sitten haravoitiin ja kerättiin 129 kotiloa, joista jokainen sai palkaksi 21,50 € ja pikkurahan haravoinnista. Olemme maksaneet jokaisesta kotilosta 50 senttiä, koska annamme rahaa vain tehdystä työstä.

Haravoinnin päätteeksi tarjosin lasten toivomaa ruokaa: kuoriperunat ja jauhelihasoosi. Ja jokainen halusi itse kuoria perunat. Salaatteja meni lisäksi iso kipollinen. Ei hassumpi iltapäivä.

 

Kun liikunta omalla tontilla vähenee, on pakko lähteä kävelemään. Se ei ole mielipuuhaani mutta ei sitä passaa liikaa keinutuolissakaan istua. Itteä pitää käskeä, kun Mies ei ehdota lenkkiä.

 

Pieniä ilonaiheita

Amatsoninlilja

Tai ei oikeastaan mitään pieniä vaan aika isoja. Sain noin vuosi sitten ystävältäni Hannelelta amatsoninliljan alun ruukkuineen. Ja nyt yllättäen se kukkii - ja vielä marraskuussa! En ole tätä kukkaa koskaan aikaisemmin kasvattanut ja siksi nuo kukat ovat yllätys. Niissä on vain yksi hankala ominaisuus. Kukat ovat alaspäin ja olen katsellut niitä melkein polvillani. 

Maija Kajanto - mielenkiintoinen

Kirjastossamme oli eilen vieraana viihdekirjailija Maija Kajanto, joka kertoi hauskasti urastaan ja kirjoistaan. Ei tullut aika pitkäksi.
Kajanto oli minulle aika vieras kirjailija, kerran pikaisesti luin Hesarista hänen haastattelunsa.  Katsoin, että viime vuonna hänen kirjansa olivat myytyjen kirjojen sijalla 11. Aikamoinen saavutus ja se osoittaa, että viihdekirjoille on varsinkin näinä ankeina kysyntää.

En ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan mutta nyt lainasin ensimmäisen kirjan Korvapuustikesä. Kun olen lukenut, kerron kommenttini Marraskuun kirjoissani.

 

 Lokakuun kirjat

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Eletään 1800 -luvun puoliväliä Ahvenanmaalla ja seurataan kahden suvun Simonsien ja Eskilsien vaiheita. Simonsin Erik Petter perii isältään raskaasti tappiollisen tilan ja hänen ainoa mahdollisuutensa on meressä. Elämäänsä määrätietoisesti rakentaen hän pääsee varakkaaksi laivanvarustajaksi. Hänellä on kaksi lasta; Kristina tytär, joka on lempilapsi sekä poika Erik Magnus, joka kasvaa aliarvostettuna menestyvän isänsä varjossa. 

Kristina haluaa ja meneekin naimisiin Eskilsin Carlin kanssa, jonka isä on juoppo ja talo sen mukainen. Kirjassa kertojana on Carlin setä, joka talon nuorempana poikana sai vain torpan asuttavakseen. 

Kirjassa eletään ahvenanmaalaisten laivureiden ja viljelijöiden arkea. Miehet ovat purjehtimassa keväästä syksyyn ja naiset hoitavat talon, viljelykset, navetan, lapset ja taas odottavat lasta. Kirjan alussa arvelin, että se kertoo Leo -nimisestä miehestä mutta se on varsin iso purjealus, joka kulkee Pohjanmerellä asti.  Luin kirjan historiallisena romaanina ja pidin siitä. Kerrotaan Krimin sodan vaikutuksista, laivojen rakentamisista, rahdin kuljettamisesta ja monesta muusta, jotka lisäsivät tietoa historiasta ahvenanmaalaisten näkökulmasta.

Lukupiirin aiheena oli Ahvenanmaalle sijoittuva kirja ja valitsin tämän. Aikaisemmin olen lukenut Anni Blomqvistin ja Salmisen kirjat.

Christian Rönnbacka: Henna Björk: hydra

 

Edellisessä kirjassa olimme Ahvenanmaalla ja sieltä alkaa tämäkin kirja. Suomalaistaustainen ruotsalaispoliisi Henna Björk hälytetään lomaltaan Ruotsiin, sillä Venäjälle vakoillut ja lähellä kiinni jäämistä oleva Jörgen Wallinski on valmis antautumaan, mutta ei ruotsalaisille, vaan suojelupoliisille. Hänellä on vaarallisia tietoja tarjottavana.

Henna Björk on värvätty ja koulutettu suojelupoliisin agentiksi. Tässä kirjassa  tapahtuu terrori-iskuja eri puolilla Ruotsia ja jäljet johtavat Venäjälle. Björk kehittää esimiehensä Rautiaisen kanssa operaation, jolla Wallinski kuljetetaan Suomeen. Ruotsin sotilastiedustelu Mustin päällikkö yrittää selvittää, mitä nämä kaksi puuhaavat Ruotsissa.

Vauhdikkaita tapahtumia on vaikka kuinka paljon eikä niitä kannata tässä paljastaa. Vaikka henkilöitä ja eri paikkoja on paljon, silti pysyin koko ajan kärryillä. Tätä lukiessa olisi taas ollut kartta tarpeen mutta en viitsinyt nousta sängystä hakemaan sitä.

 

Rönnbacka on yksi Miehen suosikkikirjailijoita ja hänelle varasin tämän kirjan ja ehdin lukea ennen palauttamista.  Vaikka kirja on jo kolmas Björk -kirja, pääsin hyvin mukaan hänen seikkailuihinsa. Tykkäsin.

Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri

Ukrainassa vuonna 1929 kuusitoistavuotias Katja on rakastunut naapurin komeaan poikaan. Kun Stalinin lähettämät aktivistit saapuvat Katjan kotikylään julistamaan kollektivismin loisteliasta tulevaisuutta, alkaa tapahtumaketju, joka muuttaa koko maan kohtalon peruuttamattomasti. Yksi kerrallaan eri mieltä olevat katoavat jäljettömiin ja jokainen päivä on epävarmuuden täyttämä.

Ei riitä, että viljelijöiltä riistetään heidän maansa kolhoosiin, Stalinin tavoitteena on tappaa mahdollisimman paljon ukrainalaisia nälkään. Katja menettää paljon läheisiään mutta hän jaksaa elää eteenpäin.

Vuosikymmeniä myöhemmin amerikkalainen leski Cassie löytää ukrainalaisen isoäitinsä päiväkirjan, jonka sivut paljastavat suvun syvään haudatut salaisuudet ja myös monelta unohtuneen ajanjakson, joka kosketti ukrainalaisia.

Kirja oli koskettava ja ahdistavakin. Hiukan "helpostusta" lukemiseen ja kuuntelemiseen tuli niistä jaksoista, kun Cassie selvitti isoäitinsä historiaa hänen ukrainankielisen päiväkirjan kautta. Jälleen kerran huomasin, kuinka paljon enemmän olisi syytä tietää vaikkapa eurooppalaisten kansojen historioista. Kirjaa suositteli ystäväni Hannele ja kyllä kannatti lukea.

L.M. Montgomery: Runotyttö

 

Tämä kirja on mun kirja ISOIN KIRJAIMIN. 

Ostin tämän kirjan noin 13 -vuotiaana, kun me neljä tyttöä saimme lahjakortin kirjakauppaan. Keksimme näytelmän, voitimme ja saimme palkinnon. Ehkä kirjan silloinen nimi Pieni runotyttö kiinnosti ja se veikin mukanaan. Ja edelleen vuosikymmeniä myöhemmin se on ykköskirja ja lähes vuosittain luen tämän ja kaksi muuta kirjaa. Kirjaa lukiessa olen vieläkin tummahiuksinen, säihkyväsilmäinen runoilijan alku Emilia vaikka oikeasti olen lyhyt pyöreähkö eläkeläismummu.

Kaisa Ranta on tehnyt uuden suomennoksen ja kirjan nimi on lyhennetty Runotytöksi. Muutamia kohtia vertailin ja kieli on hieman erilaista. Kulttuuritoimitus.fi -sivuilla todetaan, että uudet suomennokset  ovat "kieliasultaan moderneja, uskollisempia alkutekstille ja Montgomeryn monikerroksiselle kielenkäytölle". Vanhat suomennokset ovat lyhenneltyjä.

Seuraavat kirjat Runotyttö maineen polulla Runotyttö etsii tähteään ja odottavat lukemaan.

Virva Muotka: Selma

96 -sivuisenkirjan takakannen tekstiä: "Kun Selman aviomies sairastui, hyvivointialueen virkakoneisto vain hoki, että onhan se varmasti raskasta, alkaa eläkkeellä tehdä ympärivuorokautista hoitotyötä. Ymmärtäähän Selma, että muuhun ei ole nyt varaa." Ymmärsi hyvinkin, mutta ei suostunut. Selma on tragikoominen ja hulvaton kertomus siitä, miten rohkea ja kekseliäs ikäihminen yrittää luovia yhteiskunnan hänelle asettaman hoivavalvoitteen kanssa. Selmalle sattuu ja tapahtuu. Lopulta hän päätyy käräjäoikeuteen syytetyn penkille.

Selma ja muistisairas mutta nopeajalkainen Erkki asuvat Tornionjokilaaksossa ja ainut tytär Helsingissä, josta hän antaa ohjeita tietämättä vanhusten arjen elämää. No, sekin hänelle valkenee. Oikeusavussa lakimies suoltaa tekstiä, joka Selman korvissa vaikuttaa kuin katsoisi ruotsinkielisiä uutisia ilman tekstitystä. Miten Selma estää miehensä karkailut ja miten hänet löytää. Sattumuksia on sattumusten perään. Välillä naurattaa, sitten surettaa ja myös ärsyttää virkakoneiston "auttaminen". Kukaan ei huolehdi hoitajan jaksamisesta.

Suosittelen erittäin lämpimästi tätä kirjaa. Kaikki sympatia on Selman puolella vaikka hän joutuukin käräjille. Hannele taisi suositella tämänkin kirjan. Hyvä!

 Entisajan mukavuutta

 

Entisaikana eli vaikkapa 1940 - luvulla ja myöhemminkin monet naiset varsinkin maalla tekivät huushollitöitä varsin yksinkertaisilla välineillä. Vesi tuli ja meni, kun se kannettiin tupaan. Kun aloitimme talossamme 30 vuotta sitten perusteellisen remontin, tämä kaatoallas oli ainut emännän työtä helpottava apu. Ei ollut kuivauskaappia eikä kunnon tiskipöytääkään vaan joku penkinpätkä. Tätä allasta emme halunneet missään tapauksessa viedä pois, vaan se on pihapiirissä vanhan tallin ja nykyisen verstaan seinällä. Ja tulppana heinäseipään pää.

 Olen suunnistaja!

Olin tänään ensimmäisen kerran ikinä suunnistamassa, siitä tuo mahtaileva otsikko. Minun kouluaikana ja koulussa ei suunnistusta opetettu eikä tällaisesta lajista ollut hajuakaan. Meidän jälkipolvet ovat suunnistaneet aktiivisemmin parin vuoden ajan ja niinhän minäkin innostuin. Aina pitää tehdä jotain uutta. Meillä kävi vielä niin hyvin, että tämä sprinttisuunnistus kuljettiin aivan meidän lähellä ja kisan järjestäjä soitti ja varmisti, että me olemme tulossa. (Tuo järjestäjä sattuu olemaan meidän poika)

Suunnistusalue on meille tuttu ja karttojen katselu on mielipuuhaa. Löysimme rastit ja kävelimme reitin. Ja ihailimme ohi juoksevia. 

Luulisi, että tämän ikäinen osaisi jo pukeutua, mutta ei. Pukeutuessa olin varmaan ajatellut, että ulkona on noin - 10 astetta vaikka oikeasti mittari näytti + 7 astetta. Hiki tuli.

Ajattelin jatkaa tätä suunnistusuraani lähinnä sprinttisuunnistuksen parissa. Metsään en taida mennä. Sinne olisi ambulanssin hankala tulla.

 Täällä yksi mankelinainen

Ja meillä on mankeli. 

Tämä mankeli on muistaakseni kolmas. Kun ensimmäinen itse ostettu lopetti sopimuksen, olemme sen jälkeen ostaneet vähän käytetyn kirpputorilta tai Torista. Ja niitähän saa lähes ilmaiseksi, kun mun ja mua vanhempi polvi kuuppaa. 

Meidän neljänkymmenen korvilla oleva Poikamme sanoi, että eihän mankelia käytä kuin 1940 -luvulla syntyneet ja katsoi merkitsevästi minua. Mielipide osui ja upposi; käytän mankelia ja olen elänyt  peräti 10 vuorokautta 1940 -lukua. Ja siitäkin synnärillä 8 päivää.

Syntymäkodissani oli käsikäyttöinen täysin puusta tehty mankeli. Eihän sitä mankeliksi sanottu vaan ne olivat meillä kaulauskoippurat. 

Ja samanlaiset löytyivät meidän talon aitastakin. Ei ollut vanhojen tavaroiden kauppias ottanut, kun edelliset omistajat tyhjäsivät taloa. Ja käytän niitä edelleen, jos on oikein paksu mankeloitava.

Kun googlailin mankelia, jo vuonna 2007 sanomalehti Kalevan uutisessa todettiin, että mankeli hurisee enää harvassa kodissa. Viehän mankeli aika lailla tilaa, jos ei ole riittäviä kodinhoitotiloja. Minä tykkään mankeloida, kun lakanat ja vuodevaatteet mahtuvat siististi kaappiin ja kuulemma pysyvät pidempään puhtaina. Tekstiilien pölyäväisyyskin vähenee.

Poika totesi vielä, että yhden yön jälkeen ei mankeloinnista ole jälkeäkään. Voipi olla niin, mutta edelleen mankeloin. 

Ja google mainitsi myös, että mankeli tarkoittaa polkupyörääkin. Niinhän se taisi olla ja mankelisanan edessäkin oli nelikirjaiminen lisä. Ja onhan Henning Mankell, ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoista tykkään.

 Syyskuun kirjat

L.T. Shearer: Kissa, joka saalisti syyllisen

  

Tämä kirja taitaa olla kolmas, jossa kissa Conrad on mukana murhan ratkaisussa. Eläköitynyt poliisi Lulu Lewis asuu jokilaivassa, jonne tepasteli puhuva kissa. Tämä Conrad puhuu vain hyvin harvoille ihmisille mutta Lulun kanssa juttelu käy hyvin.

Lulu ja Conrad seilasivat Manchesteriin tapaamaan vanhaa ystävää. Hyvin pian he törmäävät hyytävään uutisraporttiin, jossa kerrotaan eri puolilta kaupunkia löytehyitä ruumiista. Koska tapaus muistuttaa Lulun aikoinaan aikoinaan Lontoossa tapahtuneista murhista, Lulu pääsee mukaan selvittämään murhia. 

Murhaaja löytyi mutta ei sen enenpää. Usein murhissa on sympatiat myös murhaajia kohtaan, kun selviää, mitä he ovat aikaisemmin kokeneet. 

Kirja oli aivan mielenkiintoinen, mutta tekstiä olisi voinut tiivistää ainakin viidenkymmenen sivun verran.

Roope Lipasti: Kuuma linja

  

Jälleen kerran viihdyin Lipastin seurassa, nyt Kuumalla linjalla. Eletään 1980 -lukua, jotka olivat kylmän sodan vuosia ja Rooman klubi ennusti maailman tuhoa. Kokijana on Varsinais-Suomessa asuva kasvava Petja, joka luo maailmankuvaansa uutisista ja aktiivisen äidin pohdinnoista. Maailmaa hallitsi kaksi valtiota, joista toinen oli täynnä hulluja ja toinen idiootteja. Perheen kirurgi-isä häilyi jossain taustalla.

Petja kuuluu poikaporukkaan, jossa yksi on selvä johtaja ja patistaa muut töihin, välillä kiellettyihinkin. Petja on kuuliainen toteuttaja ja hän haaveilee poikajuttujen lisäksi naapurin tytöstä. Ympärillä tapahtuu rankkojakin asioita, on sairauksia, perheväkivaltaa, sodassa särkyneitä miehiä, alkoholiongelmaa.

Lipasti kirjoittaa kyllä hyvän mielen romaaneja ja hauskoja nuoren pojan oivalluksia kuten esim: Perheeseemme kuului myös auto - vuoden 1965 harmaa Anglia. Sillä oli oma huone, mutta minulla ei. Tämä oli yleinen järjestely siihen maailmanaikaan. En minä valita. Kurjaa minun olisi ollut yksinäni autotallissa.

Vaikka olen 80 -luvulla jo lähestynyt keski-ikää, monet tapahtumat sopivat minunkin nuoruuteeni ja varsinkin velipoikieni nuoruuteen, johon kuului myös aika lailla erilaisia sattumuksia.

Tykkäsin kirjasta!

Kaisu Tuokko: Valhe

Kirja on Tuokon kolmas dekkari, edelliset ovat Kosto ja Yksin. Tapahtumat sijoittuvat jälleen  Kristiinankaupunkiin, jota kirjailija tekstissään mainostaa kiitettävästi. Takakannentekstiä: "Kaupungin idyllinen kesäilta saa kylmäävän käänteen, kun Ulrika Eleonoran kirkon portailta löytyy valtava määrä verta. Komiario Mats Bergholm keskeyttää juhannuksen vieton tutkiakseen tapausta - ja paetakseen ahdistavaa perhetilannettaan" 

Toimittaja Eevi Manner toteuttelee uuteen elämänvaiheeseen ja vapaaseen töistä, mutta ei malta olla sekaantumatta kaupunkia kohauttavaan mysteeeriin. Samalla hän kanta huolta uudesta ystävästään, jonka parisuhteessa kaikki ei vaikuta olevan hyvin."

Kirja on merkitty jännäriksi mutta mielestäni siinä käsitellään enimmäkseen ihmissuhteita, erityiseti Eevin ja Matsin keskinäistä suhdetta ja sitä, että molemmat ovat parisuhteessa toisen kanssa. Erityisen jännittävänä en kirjaa kokenut ja varsinainen murhan ratkaisu oli melko vähäistä kirjan loppupuolella. Mutta aivan luettava tämä kirja oli. Ehkä osa kirjan juonista pohjustaa seuraavaa kirjaa??

 Minäkin aloin maalariksi!

Muutama viikko sitten kuulin jälkipolvilta, että kiviin maalataan  kuvia tai tekstiä ja jätetään ne sitten jonnekin toisten löydettäväksi. Minä innostuin oitis ja etsin kiviä ja hommasin tusseja ja aloitin ja nautin. Ei oikeastaan olisi uskonut, koska ...

Koulussa oli kolme ainetta, joissa en saanut onnistumisen tunnetta. Kun yksinlaulukoe piti laulaa luokan aikana, lauloin, mutta opettaja keskeytti ja sanoi, että ota helpompi laulu. Suljin suuni ja lauloin vasta, kun poikani oli pieni. Piirustustunnitkaan eivät olleet kovin palkitsevia. Kun parhaat piirustukset laitettiin seinälle, minä sain oman työni vain kerran. Siinä ei ollut mitään luovuutta, kun "kopioin" kuvan yhdestä taulusta. Ja tuo kolmas oli liikunta. Joulukuussa syntyneenä olin aina pienempien joukossa. Pesiksessä minut huudettiin joukkueeseen yleensä kolmen viimeisen oppilaan joukossa. Ja vasenkätisenä ei ollut oikeaa räpsää. Vaikka näitä taitoja ei ollut, en ollut toivoton tapaus. Minä osasin lukea ja kirjoittaa ja usein aineeni luettiin luokalle. Ja tykkään edelleen kirjoittaa. Enhän muuten tätäkään kirjoittaisi. Mutta kiviin!

Liityin Facebookissa FinStone -ryhmään, jossa kiviä maalaavat julkaisevat tuotoksiaan ja löytäjät kiviään. Siellä on aivan huippumaalareita mutta en anna sen hidastaa itseäni. 

 

  

Noista olen aika monet tehnyt mallista mutta ei se mua haittaa. Näitä on vain kiva tehdä.  Nyt kuljen valppaana ja katson, löytyisikö sopivia kiviä. Hienoja sileitä ja mukavan muotoisia kiviä saa kuulemma jostain ostaakin, mutta ajattelin pärjätä omilla löydöksillä.

Tuo alun teksi ei ollut mitään elämäntuskaa vaan toteamus. Meillä kaikilla on jotain taitoja, yhdellä yhden sorttisia ja toisella muita. Näin on hyvä.

Älähän hätäile!

Älähän hätäile, tuumasi tämä heinälilja, ei vielä mennä nukkumaan! 

Ajattelin siirtää tämän kukan talviteloille Onnelaan, eli meidän verstaaseen ja kutomoon, jossa pidämme talviajan lämmön noin 10 asteessa. Eiköhän se alkanut lykätä taas uutta kukkaa ja minä ihmettelen. Tämä kesä on heinäliljankin mielestä ollut kummallinen. Ei ole millään jaksanut tai viitsinyt kukkia kesäaikaan. 

Saa kukkia aivan rauhassa mutta on parasta siirtää sisälle yöajaksi. Taitaa olla tulossa ensimmäiset yöpakkaset. Sitten lopetan kastelun ja lehdet saavat rauhassa lakastua.